torstai 8. helmikuuta 2018

Ossi Nyman: Röyhkeys


Ossi "ideologinen työtön" Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) on jaettu kolmeen osaan, kuten te kaikki kenties jo tiedätte. Osat ovat Turku (jossa fanitetaan Bruce Springsteeniä), Tampere (jossa ollaan työkkärin kurssilla) ja Helsinki (jossa opetellaan taiteilijaelämää Kriittisessä Korkeakoulussa). Niinpä romaani on oikeastaan markkinatalouden ihanteiden mukainen kehityskertomus: työttömästä kurssin kautta töihin. Vaikka taiteilijuus ei ehkä olekaan talouskasvun kannalta ihanteellinen lopputulos, lienee se parempi kuin pelkkä Brucen fanitus työttömyystuella. Kai kapitalismikin taidetta tarvitsee? Sitähän voi vaikka käyttää terapiamuotona.

Kirja on mukavan lyhyt, ja kieleltään sekä rakenteeltaan selkeä. Rakenne on sillä tavalla selkeä, että kuvittelen sen hahmottamisen olleen helppoa kirjoittajalle. Lukijalle se ei välttämättä ole sen helpompi kuin jos kertomus olisi ollut yhtenäisempi. Kieli on miellyttävää ja jonkin verran naiivia. Välillä sen lapsellisuus tuntui liian yltiöpäiseltä, toisaalta se sitten loi kertojasta miellyttävän ja sympaattisen hahmon:

Käsiä pestessä tuli iloinen mieli ja tuntui, että kaikki menisi kyllä hyvin. Katselin alas torille tummennetuista ikkunoista ja päätin mennä kahville sinne, enkä Sokoksen kahvilaan, jossa olin istunut eilen. (19) 

Mä heti hellyn, kun ajattelen sitä miestä ja sen "iloista mieltä". Oli kiinnostavaa seurailla kertojan suurta Bruce-fanitusta ja liikutuksen kyyneleitä, sillä fanitus on itselleni varsin vierasta. Tosin Springsteenin työnteon ihannointi ja kertojan työnvälttely tuntuivat vähän liian teennäiseltä parilta. Ne solahtivat teoksen teemoihin kovin nätisti.

Tampere-osassa ollaan kurssilla. En ole koskaan ollut työkkärin kurssilla, mutta voin kuvitella, että se tuntuu suunnilleen siltä kuin Röyhkeydessä.

Me muodostimme kai sellaisen ryhmän, johon kukaan meistä ei halunnut kuulua, ja yritimme kai siksi olla vähän niin kuin itseksemme. (85)

Se on jonkinlainen vähän nolo ja vastahakoinen fiilis. Mietin paljon esilläoloa, kun luin tätä osaa. En tarkoita esiintymistä vaan paljastumista, juuri sitä, että jostain syystä tulee julki, että on osa jotakin epämääräistä ja epävarmaa. Ryhmälle työttömiä esitellään erilaisia ammatinvalintamahdollisuuksia ja esittelijät ja opiskelijat tarkkailevat heitä koko ajan ja määrittelevät heitä työttömyyden kautta.

Viimeinen osa eli Helsinki oli minulle aiheensa puolesta kiinnostavin. Olen välillä ajatellut Kriittiseen hakemista, mutta pääongelmana on, että se maksaa 1180 euroa per vuosi ja sivuongelmana se, että pitäis melkein ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi, että ois aikaa ottaa siitä kaikki irti. (Jäi muuten epäselväksi millä kertoja koulunsa maksoi.) Höpinät sikseen! Kolmannessa osassa kerrotaan asioista näin:

Paasonen istui pöydän takana kauimmaisessa huoneessa. Tervehdin häntä ja hän alkoi välittömästi puhua minun tekstistäni. Minä riisuin takin ja otin hörpyn vesipullosta ja istuin sitten vastapäätä häntä. Olin lukenut hänen romaaninsa Pienet kalat syövät suuria kaloja, jossa oli kauniit kannet ja paksut sivut, ja romaani oli tuntunut kädessä hyvältä ja painavalta ja minulle oli tullut sellainen olo että pidin kädessäni arvokasta esinettä. (145)

ja

Kiiskinen tuli takaisin luokkaan Paasosen kanssa ja he alkoivat yhdessä painella kosketusnäyttöä. He olivat molemmat epäkäytännöllisen oloisia miehiä. (136) 

Edellisissä lainauksissa hauskaa ja virkistävää ja outoa on se, että niissä oikeat henkilöt esiintyvät kirjan hahmoina, eivätkä ne henkilöt ole sellaisia kuin Jörn Donner tai edes Mikko Rimminen, vaan Jyrki Kiiskinen ja Markku Paasonen. Erityisesti Paasonen on todellisuudessamme hyvin vähän julkkis ja siten hyvin vähän fiktiivinen, mutta Röyhkeys fiktioi hänet ja muuttaa henkilöhahmoksi. Se on  herkullista ja epäkorrektia.

Kirjan kertojan ajatukset työstä ja sen tyhjänpäiväisyydestä ovat sen verran kiinnostavia, että Röyhkeyden julkaiseminen tuntuu yhteiskunnallisestikin hyvältä teolta. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan erästä asiaa keskusteluissa Röyhkeydestä. Näin se menee: Jos ihminen suunnittelee uraa vaikkapa kirjailijana, niin miten se kaikki kirjailijaksi valmentautuminen hoidetaan? Toisin sanoen tiedän ihmisiä, jotka tekevät taidetta työttömyystuella, kun muualtakaan siihen ei saa rahaa, erityisesti jos näyttöjä ei ole. Näinhän Röyhkeydessäkin tehdään. En osaa muotoilla tästä järkevää kysymystä, enkä myöskään yritä paheksua. Ehkä taiteilijuus usein vaatii sluibausta kun yhteiskunta ei halua eikä osaa tukea sitä tarpeeksi? Tuli vain mieleen.



Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017

torstai 11. tammikuuta 2018

Luin romaaneja joululomalla


Vietin joitain päiviä hyvin rentouttavaa joululomaa. Se on nykyään aika harvinaista, kun muka pitäisi koko ajan tehdä jotakin. Se taas on typerää, koska en yleensä tee kuitenkaan mitään. Loman aloitukseksi luin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Valitsin sen, kun se sattui olemaan palautettujen hyllyssä. Sitten ehkä viikkoa myöhemmin lainasin bestseller-hyllystä Elena Ferranten Napoli-sarjan ykkösosan eli Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus (WSOY 2004). Mukavaa tämä itsensä viihdyttäminen pitkillä tarinoilla. Tästä innostuneena luin vielä Sarah Watersin romaanin Parempaa väkeä (Tammi 2015). Eilen lainasin Ferranten Uuden nimen tarina: Nuoruus -romaanin (WSOY 2017), joka on Napoli-sarjan toinen osa. Pääsyy tokan osan lukemiselle on ekan osan muistelu. Jos muistaisin, millainen se oli, voisin kirjoittaa siitä jotain.

Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jonka joskus ajattelin lukevani, ja sitten ajattelin, että mitä turhia. Sillä on pöljä nimi, se on paksu ja siinä on tiedettä. Sen lisäksi sitä kritisoitiin siitä, että kieli oli kuin englannista käännettyä. Kieltämättä siinä oikein käsittelemällä käsiteltiin esimerkiksi vapaata Amerikkaa ja sääntö-Suomea, eläinkokeita, tieteentekemistä, yrittämistä, oikeaa ja väärää ja niiden häilyvyyttä ja elämän kaupallistumista. Mun mielestä oli tyydyttävää muistaa, että luonnontiede ja kaikki muu tiede on kiinnostavaa ja siistii, ja että eläinten hyväksikäyttö paha. Romaanin kieli ei häirinnyt mua, lähinnä se kutkutti. Käännösmäisyys ei nimittäin ollut pelkästään siinä kielessä vaan ihan kaikessa. Pyrkimys suureksi nykyaikaa selittäväksi teokseksi toi mieleen muun muassa Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala 2011). He eivät tiedä mitä tekevät tietysti sijoittuu osittain Jenkkeihin, mutta ei se ollut vain se: kaikki ne tieteentekomiljööt, kampukset ja suuren suuret aiheet. Se oli erikoista ja jännittävää. Vähän kuin olisi lukenut amerikkalaista käännösromaania.

Watersin Parempaa väkeä oli ihan kiva. Teos toi hauskasti esiin viihteen ongelman, eli sen viihtymisen tarpeen. Kun romaani muuttui 1920-luvun Lontooseen sijoittuvasta kielletystä rakkaustarinasta oikeussalidraamaksi, kyllästyin. En mä sellaista halunnut lukea! Pussailkaa, ja käsi housuihin niinku olis jo!

Elena Ferranten Loistava ystäväni ei myöskään ole ollut lukulistallani. Olin mä sitä tietty miettinyt joskus, kun sitä niin kehuttiin. Syksyllä eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Napoli-sarjaa. No en, mutta kerroin auliisti, että luultavasti se on aika epämielenkiintoinen ja viihdyttävä. Tutkimattomat ovat suosion tiet. Mutta mä olen kiinnostunut suosiosta! Niinpä lainasin kirjan. Odotin, että se on viihdyttävä kasvukertomus. Oli kai se kasvukertomus, mutta täytyy myöntää, että olin todella hämmentynyt. Mun mielestä se oli tylsä, alku oli tosi kaavamainen (ihailen tätä mun kaverii tosi paljon ja kaikki tykkää siit enemmän ku musta) ja tuntui ettei se onnistu sanomaan mitään merkittävää. Samalla se lohdutti: muistin, että olen vihonviimeinen vastarannan kiiski. Yhdistin Loistavan ystävän kyllästyttävyyden Miki Liukkosen O:n (WSOY 2017) typeryyteen, ja rauhoituin. Ehkä vika ei tosiaan ole minussa, vaan kirjoissa.

Joka tapauksessa Loistava ystävä oli kiinnostava lukukokemus. Kliseisen alun jälkeen se parani. Päähenkilö Lenù pärjää koulussa ja opiskelee ja pussailee, vaikka sen kaveri onkin paljon parempi aina kaikessa. Ihan samastuttavaa mun mielestä. Napolin kuvaus on aika kiinnostavaa, myös köyhyys. En siltikään ymmärrä tätä villiä, kreisiä suosiota. Loistava ystäväni oli paljon tylsä. Olisin kaivannut nerokasta luokka-analyysiä tai edes vähän enemmän sen kiilan työntämistä luokkanousevan Lenùn ja sen lapsuudenympäristön väliin. Jotain oivaltavaa siitä, mikä tässä kirjassa on merkittävää. Romaanin tyylikin hämmentää mua: se on jotenkin ulkokohtainen, tunteeton ja tarkkaileva, ylipäänsä tylsä. Tällaistako halutaan lukea? Erikoista.

Olen Napoli-sarjan kakkososassa eli Uuden nimen tarinassa sivulla 153. Nyt on jo päästy asiaan, tai ainakin lähelle sitä. Nyt päähenkilö tiedostaa jo jonkin eron rikkaiden kaupunginosien asukkaiden ja köyhien kaupunginosien asukkaiden välillä, eikä se ero typisty vain rahaan:

Vaikka Lila ottaisi kassasta miljoonia liiroja, kolmekymmentä, vaikka viisikymmentä miljoonaa liiraa, hänkään ei onnistuisi siinä. Minä olin tajunnut sen: lopultakin oli jotakin, minkä tiesin paremmin kuin Lila, enkä ollut oppinut sitä noilla kaduilla vaan koulun ulkopuolella katsoessani tyttöä, joka oli tullut hakemaan Ninoa. Hän oli meidän yläpuolellamme, noin vain, haluamattaankin. Ja se oli sietämätöntä. (132)

Toinen kiinnostava asia Uuden nimen tarinassa on väkivalta. Kyllä sitä ekassakin osassa oli jonkin verran, mutta se oli aika merkityksetöntä. Päähenkilön bestiksen päästyä naimisiin alkaa nyrkki heilua, ja lukijakin saa osansa väkivallan logiikasta. Tässä sillä kasvatetaan tuhmaa vaimoa. Samalla tavalla kuin nykypuheessa lastenhakkaamista puolustettaessa, myös vaimonhakkaaminen on väkivallantekijälle ikävä velvollisuus, joka vain on suoritettava:

Sitten ääni muuttui lähes pelokkaaksi: nyt jouduin taas lyömään häntä, hänen ei olisi pitänyt mennä Solaroiden luo sen näköisenä. Mutta hänen sisällään on voima, jota en pysty lannistamaan. Paha voima, joka tekee tyhjäksi hyvät tavat, kaiken. Myrkky. Näethän sinä, että hän ei tule raskaaksi? Kuukaudet kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. (89)

Koska Napoli-sarjassa selvästi käsitellään suuria asioita niin toivoisin, että niihin paneuduttaisiin enemmän. Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi yleinen ilmapiiri ihan selkeästi olisi perheväkivaltaa puolustava ja se jotenkin konkretisoituisi teoksissa. Samanlaista konkreettisuutta kaipaan myös luokkaerojen ja luokkanousun kuvaukseen. Pelkkä sen mainitseminen, että joidenkin mielestä on ihan oikein, että vaimoja vedetään turpaan, ei riitä. Miksi päähenkilö on tämän asian kanssa niin tuomitseva? Sen voi selittää koulutus. No, miksi Lilan mielestä hakkaaminen on väärin? Miksi se ei ole sen mielestä oikein?

Olen sitäkin suunnilleen yhdellä ajatuksella sivunnut, että onko kerronnan ankeus jonkinlainen viittaus Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (Otava). Napoli-sarjan moniosainen nimeämistekniikka kun lienee sellainen: vrt. Uuden nimen tarina: Nuoruus ja Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä. Nolosti on myönnettävä, että en ole varma, kuinka vahvasti tää yhteys näkyy alkuteoksissa. Mulla on sellainen fiilis, että tätä Proust-yhteyttä on kaiveltu kyllä, mutta en ole jaksanut itse selvittää sitä sen tarkemmin.

Olen lukenut Loistavasta ystävästäni joitain blogipostauksia. Toisissa on hullaannuttu ja toisissa ei. Ne, jotka kirjasta eivät ole pitäneet, ovat usein nostaneet esiin väkivallan ja Lenùn ja Lilan ystävyyden kummallisuuden. Kuten sanottua, pidän väkivallasta. Romaanissa kuvattava ystävyys taas ei ole kovin ystävällistä, itse asiassa se on ihan erilaista kuin odotin. Se on lähinnä kilpailutilanne jonkun läheisen kanssa. En mäkään sitä ehkä aina ystävyydeksi kutsuisi, mutta toisaalta miksi ei. Se on aika tunnistettavaa. Mua myös viehättää siinä ajatus siitä, että ihmisiä nyt satutaan siunaamaan joillain toisilla ihmisillä, on ne kivoja tai ei, ja sitten niitä siedetään, kun niitä on kerta siedetty jo vaikka kymmenen vuotta, vaikka ne ois aika tyhmiäkin. Lenùn ja Lilan ystävyys on ennemminkin vakavahenkinen liittouma kuin ihana, keveä hauskanpitosuhde.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
WSOY 2004, suom. Helinä Kangas
alkuteos L'amica geniale


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017, suom. Helinä Kangas
alkuteos Storia del nuovo cognome


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014


Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, suom. Helene Bützow
alkuteos The Paying Guests

torstai 4. tammikuuta 2018

2017 / 2018


Tämä on vuoden 2017 viimeistelypostaus ja 2018 suunnittelupostaus.

Kertoisin, mitä kirjoja olen lukenut ja kuinka paljon, jos tietäisin sen. Aloin vuosi sitten tammikuussa listata kirjoja ylös, mutta huhtikuussa olin jo kyllästynyt hommaan. Aloitin uudestaan syksyllä, lopetin noin puolentoista kuukauden kuluttua.

Keväällä aloin kirjoittaa runokokoelmaa. Oon tietty kirjoittanut sitä kokoelmaa jo monta vuotta, tai niitä runoja. Nyt homma vain on ollut mukavan jäsentynyttä. Että jos jollain kustantamolla ois tarve kokoelmalle jossa on esineitä ja eläimiä niin pirauttakaapas meitsille.

Mitäs sitte?

Emmä tiedä, onko mulla jotakin kirjojen lukemiseen liittyviä suunnitelmia. Ajattelin taas alkaa kirjata niitä luettuja. Tuntuu myös, että haluisin lukea enemmän hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitä ne on. Otan ehdotuksia vastaan.

Aion kirjoittaa mun kokoelman valmiiksi, ja joudun ehkä tyrkyttämään sitä eri paikkoihin, jos tän postauksen seurauksena puhelin ei ala piristä. Se jännittää.

Mulla ei selvästi ole mitään sanottavaa tästä mistään aiheesta! Haluaisin sanoa, että aloitan nyt jonkin lukemiseen liittyvän projektin ja täten käyn läpi tämän ja tämän kielialueen kirjallisuutta systemaattisesti kesäkuun alkuun asti. Mut en kuitenkaan tee niin. Pitäis varmaan lukea Veera Antsalon Sähkökatkoksen aikaan, kun sitä mulle on suositeltu.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Eino Santanen: Yleisö


Hyvät ihmiset, olen tavallaan pahoillani ylläolevan kuvan laadusta.

Eino Santasen Yleisö (Teos 2017) on runokokoelma. Siinä on tulkintani mukaan kyse rahasta, taloudesta, ihmisistä, yleisöstä, ja siitä, miten raha tekee ihmisistä yleisöjä. Että raha asettaa ihmiset katsojan asemaan, asettaa kokemukselle rajat (jotka voi hetkeksi ylittää maksamalla siitä), tällä tavalla vieraannuttaa suoremmasta kokemisesta ja jotain sellaista.

Luin tämän kuukausi sitten melkein kokonaan ja vaikutuin. Toisella lukukerralla en enää aivan saanut kiinni, että mikä se löytämäni nerous täällä on. En silti yritä kieltää sitä. Tarkoitan vain, että lukeminen on sillä tavalla hankalaa, ettei voi aina varmaksi tietää, miksi jokin teos oli tai ei ollut hyvä. Toisellakin kerralla olin kuitenkin vaikuttunut, ja suosittelenkin kirjaa esimerkiksi joululahjaksi isälle, aika tekniseltähän se näyttää ja miehinen aihe.

Santasen tunnetuimmat runot lienevät setelirunoja. Setelirunot koostuvat eri tavoin muokatuista seteleistä. Näin runous kurkottelee kuvataiteen puoleen. Pidin erityisesti sellaisesta setelinpuolikkaasta, jossa lueteltiin mahdollisia sanoja (köyhä rikas, s. 33), ja sellaisesta, jossa oli asuntojen kokoja ja vuokria. Suosittelen googlaamaan tän homman, jos se on tuntematon, kun ei tämän mun selityksen varaan kannata jäädä.

Esimerkkien valitseminen Yleisöstä on hankalaa. Tässä kuitenkin yksi (s. 47):

YLEISÖ
1. Yleisö ei ole mikään yleisö.  
2. Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa. 
3. Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu. 
4. Jatkuvasti lähempänä, kaiken aikaa kauempana, se valitsee. 
5. Yleisö olen minä. 

Toinen esimerkki on sivulta 84:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan
lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja
ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Molempia malleja (lista, proosarunosäkeistö) Santanen sitten varioi. Yleisöä lukiessa voi miettiä valinnanvapautta, esimerkiksi.



Eino Santanen: Yleisö
Teos 2017

torstai 19. lokakuuta 2017

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista




Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:
              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.



Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017


Erika Vik: Seleesian näkijä
Gummerus 2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta



Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:
Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)
Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":
- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)
Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014

lauantai 23. syyskuuta 2017

Miranda July: Avokämmen


Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:
(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)
Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015