sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta



Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:
Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)
Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":
- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)
Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014

lauantai 23. syyskuuta 2017

Miranda July: Avokämmen


Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:
(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)
Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

maanantai 11. syyskuuta 2017

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta


Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

L'art culinaire français



L'art culinaire français (Flammarion 1976) on keittokirja. Googlella päättelin, että se on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1957. L'art culinaire françaisin alaotsikkona on par nos grands maîtres de la cuisine eli koko homma kuuluu jotakuinkin näin: Ranskalainen keittotaito suurten keittiömestariemme mukaan. Otan kommenteissa vastaan käännöksen korjaukset.

Lainasin L'art culinaire français'n vuosi sitten yliopiston kirjastosta. Se kattaa ruuanlaiton perusaihealueet: alkuruuat, pääruuat, leivonnaiset, jälkkärit, jätskit, samppanjavuosikerrat ja niin edelleen. Olen säilyttänyt sitä pöydällä ja välillä etsinyt sieltä unelmieni ohjetta, yleensä leivonnaista, ja kaikki on hajonnut siihen, kun en osaa tarpeeksi hyvin ranskaa ymmärtääkseni ohjetta, erityisesti, kun ohjeissa oletetaan, että lukija tietää jotakin ranskalaisen leivonnan perushommia, ja tiedänhän mä vaikka mitä, mut nyt liikutaan vähän liian klassisissa ympyröissä tai jokin siinä nyt vain on vaikeaa. Summa summarum, lupaan palauttaa tän mitä pikimmiten Kaisaan.


Kirjassa viehättää tietysti ihanat kuvat. Niitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ohjeet, joiden lopputulos lienee usein lukijalle niin ilmiselvä, ettei kuvia tarvita. Tai voi olla, että ennen vuolaasti kuvitettujen ruokakirjojen aikaa niiden käyttäjillä oli vain hitonmoinen mielikuvitus ja safkasta tuli sitten hienosti aseteltua yhtä kaikki. Myös ruoka- ja ruuanlaittosivistys on varmaan ollut tärkeää, ohjeet kun tosiaan ovat varsin pelkistettyjä.

Muuta sanottavaa mulla ei ole. Siksi otin kuvia ja laitoin ne tähän postaukseen ja voitte niitä tiirailemalla saada jonkin kuvan kirjasta. Tai vielä sen sanon, että keittokirjat ovat kiinnostavia ja että kannattaa lukea mun Consummatum est. -blogista teksti Marianne ja Nils Lüchoun kirjasta Hauskaa ruuanlaittoa (Otava 1955, suom. Kyllikki Villa) tai sitten lukea se kirja!



L'art culinaire français
Flammarion 1967

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky


Erkka Filanderin esikoisteos Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) on tunteeseen pakahtuva runoelma. Se kuvaa kesäpäivän aamua ja päivää ja iltaa ja uutta aamua. Olin selaillut kirjaa aiemmin, lukenut varmaan myös pari ensimmäistä sivua. Lainasin tämän nyt kirjastosta, koska, en enää muista miksi. Olen yrittänyt viime aikoina lukea runokokoelmia niiden rakennetta silmällä pitäen, sillä yritän itsekin kasata kokoelmaa. Heräämisen valkeasta myrskystä ei ollut siinä kovasti hyötyä, mutta kokemus oli kiinnostava.

Mulla oli positiivinen ennakkokäsitys Heräämisen valkeasta myrskystä. Helposti sitä katsokaas hyväksyy sen kirjallisuusmaailman tai Hesarin rummutuksen että onpas hyvää ja niin nuori ja esikoiskirjapalkinto ja niin edelleen. Sitten ei oikein edes osaa lukea ja tehdä omaa mielipidettä, kun ajattelee, että hyvää, mutta ei ehkä kiinnosta.

Positiivisessa ennakkokäsityksessäni luin joitakin sivuja Heräämisen valkeaa myrskyä ja ärsyynnyin. Mua ärsytti kaikki se "ilohuutojen höyhenet" (7) ja "riemu purkautuu sinusta kuin sormet/ aukirävähtävästä nyrkistä" (9) ja outo nuoruuden ylistys, joka tuntui kuin tosi kaukaa tarkastellulta. Ei sellaista nuoruutta ole kuin silotelluissa muistoissa. Kas näin:
Silmistä hetkeksi kadonnut elämä on siirtynyt
rottinkituolin käsinojaa puristaviin sormiin,
ne ovat kruunanneet jumalan
viinistä märin hiuksin. 
Metsähurmio avautuu korvaksi.
Nurmikossa varpaat toistavat välkkeen liturgiaa. (20 - 21)
Toisaalta vaikutuin siitä, kuinka hyvää teksti oli. Sitä on ilo lukea, ja se välittää kyllä tunteen jostain kuplivasta onnesta ja maailman tuoreudesta. Välillä oli hienoja tiivistyksiä ja hienoja säkeistöjä:
Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi. (16)
Loppujen lopuksi tein rauhan Heräämisen valkean myrskyn kanssa. Siinä on kreikkalaisten jumaltarujen täydellisyyttä, arjalaista miestäydellisyyttä, minkä koen vastenmielisenä ja vieraannuttavana. Toisaalta se on hienosti rajattu, vahvan tunteellinen ja ruumiillinen teos. Filander on kirjoittanut sinne riemukkaasti ilon ja riemun ja auringon. Lopulta arjalainen miestäydellisyys ja se täydellinen nuoruus, jota meillä ei ollut, ja viini ja ilo sulautuvat yhteen homoeroottiseksi juhannusyön uneksi.

Tarkoitan, että lukukokemukseni oli ristiriitainen ja jonkin verran hankala ja siksi kiehtova ja hyvä.

Lopuksi:
Ruumis on ekstaasin kartasto,
pyrähdysten polut. Hengästyttävimmät välimatkat
täynnä murtuneita patoja.
Kantapäät syyhyävät ojien kukkia
ja valkoisia kallioita. Ne syttyvät
              ja lomittuvat puutarhoiksi,
  vetävät minua syvemmälle paratiisiin
kuin sormea sormukseen, sadetta maakaivoon,
Varpaat kaivautuvat veteen omenapuun mekossa,
taivas on vain yksi ilme tuosta naurusta. (40)



Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky 
Poesia 2013

torstai 11. toukokuuta 2017

Veera Antsalo: Pölyn historia


Veera Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) on runokirja pölyn historiasta ja joistain maailmoista. Maailmoissa on hevosia, henkilöitä, tyyppi nimeltä Kerääjä, naakkoja, varpusia ja niin edelleen. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:
Kivien muisto hiersi heidän identiteettejään. Heidän täytyi odottaa sopivan uuden jumalan ilmestymistä. Sellaisen, joka maltillisesti muovailisi heille juuri ne eläimet, jotka heille sopisivat. Ei liian isoja ja voimakkaita, ei liian pieniä ja heiveröisiä, ei vihaisia, ei sapelihampaisia, ei liian ovelia, ei vallanhaluisia, ei liian säikkyjä ja huomaamattomia vaan toivoa herättäviä, säyseitä sävyisiä eläimiä. (9)
 ja tältä:
Kerääjällä on jokin hahmo, hän on liikahtanut mittayksikön tai kaksi. Hänen päässään on sulkasadon aiheuttama aukeama ja hänen jalkateränsä haarautuvat räpylämäisiksi, hänen solisluunsa yhtyvät toivomusluuksi. 
Hän silmäilee kaikkea samalla tavalla kuin Prypjatia vanhasta kuvaputkitelevisiosta: hän näkee varpusten silmissä pölyn leimahduksen. (76)
Pölyn historiassa on sellaista pehmeää ja vuodevaatemaista, johon haluaisin vain jäädä makoilemaan. Sillä on varmaan jotakin tekemistä kirjan eliömuotoja ja olemisen tapoja tasapäistävän ja erikoisuuksia normalisoivan, rauhallisen kerronnan kanssa. Pidän saduista ja kaikenlaisista syntymyyteistä ja Pölyn historiassa on ehkä niitäkin. Kirja tuo mieleen myös Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teoksen (Tammi 1969). Molemmissa ollaan mahdottomissa tiloissa: historian ulkopuolella, liikaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta tietävänä sivustakatsojana.

En tunne oloani kovin analyyttiseksi Pölyn historian seurassa. Lukeminen ennemminkin raukaisee. Se hellyyttää mut esim. seuraavalla:
Se on pöhnäinen ja puolisokea, korvissa vuosituhansien vaikut, mutta sen perimään koodattu vaisto on virkeä ja utelias. Sen hartain toive on päätyä mikroskoopin alle, olla hengästyttävän pieni ja suuri. (40)
Mä hyväksyn tän kirjan maailman, eikä mulla ole paljon vastaansanomista. Jos nyt muutama juttu: Pölyn historiassa on listoja, ja välillä ne listat tuntuu liiallisilta tai itsetarkoituksellisilta tai ei-niin-freeseiltä ideoilta. Hämmennyin myös esimerkiksi skeittaavista nuorisolaisista ja Amerikka-jutuista. Jokin niissä mua ärsytti, jokin naiivius tai se, etteivät ne oikeastaan ole mitään itsessään vaan pelkästään edustavat sitä. Ne ovat jonkin muun kuva. Toisaalta ne toi kirjaan vaihtelua ja tietynlaista pulp-estetiikkaa tai jotain halvalla tehtyä. Mulle tuli mieleen Stephen King sekä Suomessa 1990-luvulla julkaistut amerikkalaiset kauhunovelliantologiat. Että antaa olla, mä nielen Pölyn historian melkein kokonaisena, ja olen loppuillan ihan heltynyt.



Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos 2015

torstai 4. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O


Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:
"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)
Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:
"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 
Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017