keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Eino Santanen: Yleisö


Hyvät ihmiset, olen tavallaan pahoillani ylläolevan kuvan laadusta.

Eino Santasen Yleisö (Teos 2017) on runokokoelma. Siinä on tulkintani mukaan kyse rahasta, taloudesta, ihmisistä, yleisöstä, ja siitä, miten raha tekee ihmisistä yleisöjä. Että raha asettaa ihmiset katsojan asemaan, asettaa kokemukselle rajat (jotka voi hetkeksi ylittää maksamalla siitä), tällä tavalla vieraannuttaa suoremmasta kokemisesta ja jotain sellaista.

Luin tämän kuukausi sitten melkein kokonaan ja vaikutuin. Toisella lukukerralla en enää aivan saanut kiinni, että mikä se löytämäni nerous täällä on. En silti yritä kieltää sitä. Tarkoitan vain, että lukeminen on sillä tavalla hankalaa, ettei voi aina varmaksi tietää, miksi jokin teos oli tai ei ollut hyvä. Toisellakin kerralla olin kuitenkin vaikuttunut, ja suosittelenkin kirjaa esimerkiksi joululahjaksi isälle, aika tekniseltähän se näyttää ja miehinen aihe.

Santasen tunnetuimmat runot lienevät setelirunoja. Setelirunot koostuvat eri tavoin muokatuista seteleistä. Näin runous kurkottelee kuvataiteen puoleen. Pidin erityisesti sellaisesta setelinpuolikkaasta, jossa lueteltiin mahdollisia sanoja (köyhä rikas, s. 33), ja sellaisesta, jossa oli asuntojen kokoja ja vuokria. Suosittelen googlaamaan tän homman, jos se on tuntematon, kun ei tämän mun selityksen varaan kannata jäädä.

Esimerkkien valitseminen Yleisöstä on hankalaa. Tässä kuitenkin yksi (s. 47):

YLEISÖ
1. Yleisö ei ole mikään yleisö.  
2. Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa. 
3. Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu. 
4. Jatkuvasti lähempänä, kaiken aikaa kauempana, se valitsee. 
5. Yleisö olen minä. 

Toinen esimerkki on sivulta 84:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan
lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja
ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Molempia malleja (lista, proosarunosäkeistö) Santanen sitten varioi. Yleisöä lukiessa voi miettiä valinnanvapautta, esimerkiksi.



Eino Santanen: Yleisö
Teos 2017

torstai 19. lokakuuta 2017

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista




Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:
              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.



Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
Gummerus 2017


Erika Vik: Seleesian näkijä
Gummerus 2017

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta



Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:
Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)
Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":
- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)
Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014

lauantai 23. syyskuuta 2017

Miranda July: Avokämmen


Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:
(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)
Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

maanantai 11. syyskuuta 2017

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta


Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

L'art culinaire français



L'art culinaire français (Flammarion 1976) on keittokirja. Googlella päättelin, että se on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1957. L'art culinaire françaisin alaotsikkona on par nos grands maîtres de la cuisine eli koko homma kuuluu jotakuinkin näin: Ranskalainen keittotaito suurten keittiömestariemme mukaan. Otan kommenteissa vastaan käännöksen korjaukset.

Lainasin L'art culinaire français'n vuosi sitten yliopiston kirjastosta. Se kattaa ruuanlaiton perusaihealueet: alkuruuat, pääruuat, leivonnaiset, jälkkärit, jätskit, samppanjavuosikerrat ja niin edelleen. Olen säilyttänyt sitä pöydällä ja välillä etsinyt sieltä unelmieni ohjetta, yleensä leivonnaista, ja kaikki on hajonnut siihen, kun en osaa tarpeeksi hyvin ranskaa ymmärtääkseni ohjetta, erityisesti, kun ohjeissa oletetaan, että lukija tietää jotakin ranskalaisen leivonnan perushommia, ja tiedänhän mä vaikka mitä, mut nyt liikutaan vähän liian klassisissa ympyröissä tai jokin siinä nyt vain on vaikeaa. Summa summarum, lupaan palauttaa tän mitä pikimmiten Kaisaan.


Kirjassa viehättää tietysti ihanat kuvat. Niitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ohjeet, joiden lopputulos lienee usein lukijalle niin ilmiselvä, ettei kuvia tarvita. Tai voi olla, että ennen vuolaasti kuvitettujen ruokakirjojen aikaa niiden käyttäjillä oli vain hitonmoinen mielikuvitus ja safkasta tuli sitten hienosti aseteltua yhtä kaikki. Myös ruoka- ja ruuanlaittosivistys on varmaan ollut tärkeää, ohjeet kun tosiaan ovat varsin pelkistettyjä.

Muuta sanottavaa mulla ei ole. Siksi otin kuvia ja laitoin ne tähän postaukseen ja voitte niitä tiirailemalla saada jonkin kuvan kirjasta. Tai vielä sen sanon, että keittokirjat ovat kiinnostavia ja että kannattaa lukea mun Consummatum est. -blogista teksti Marianne ja Nils Lüchoun kirjasta Hauskaa ruuanlaittoa (Otava 1955, suom. Kyllikki Villa) tai sitten lukea se kirja!



L'art culinaire français
Flammarion 1967

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky


Erkka Filanderin esikoisteos Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) on tunteeseen pakahtuva runoelma. Se kuvaa kesäpäivän aamua ja päivää ja iltaa ja uutta aamua. Olin selaillut kirjaa aiemmin, lukenut varmaan myös pari ensimmäistä sivua. Lainasin tämän nyt kirjastosta, koska, en enää muista miksi. Olen yrittänyt viime aikoina lukea runokokoelmia niiden rakennetta silmällä pitäen, sillä yritän itsekin kasata kokoelmaa. Heräämisen valkeasta myrskystä ei ollut siinä kovasti hyötyä, mutta kokemus oli kiinnostava.

Mulla oli positiivinen ennakkokäsitys Heräämisen valkeasta myrskystä. Helposti sitä katsokaas hyväksyy sen kirjallisuusmaailman tai Hesarin rummutuksen että onpas hyvää ja niin nuori ja esikoiskirjapalkinto ja niin edelleen. Sitten ei oikein edes osaa lukea ja tehdä omaa mielipidettä, kun ajattelee, että hyvää, mutta ei ehkä kiinnosta.

Positiivisessa ennakkokäsityksessäni luin joitakin sivuja Heräämisen valkeaa myrskyä ja ärsyynnyin. Mua ärsytti kaikki se "ilohuutojen höyhenet" (7) ja "riemu purkautuu sinusta kuin sormet/ aukirävähtävästä nyrkistä" (9) ja outo nuoruuden ylistys, joka tuntui kuin tosi kaukaa tarkastellulta. Ei sellaista nuoruutta ole kuin silotelluissa muistoissa. Kas näin:
Silmistä hetkeksi kadonnut elämä on siirtynyt
rottinkituolin käsinojaa puristaviin sormiin,
ne ovat kruunanneet jumalan
viinistä märin hiuksin. 
Metsähurmio avautuu korvaksi.
Nurmikossa varpaat toistavat välkkeen liturgiaa. (20 - 21)
Toisaalta vaikutuin siitä, kuinka hyvää teksti oli. Sitä on ilo lukea, ja se välittää kyllä tunteen jostain kuplivasta onnesta ja maailman tuoreudesta. Välillä oli hienoja tiivistyksiä ja hienoja säkeistöjä:
Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi. (16)
Loppujen lopuksi tein rauhan Heräämisen valkean myrskyn kanssa. Siinä on kreikkalaisten jumaltarujen täydellisyyttä, arjalaista miestäydellisyyttä, minkä koen vastenmielisenä ja vieraannuttavana. Toisaalta se on hienosti rajattu, vahvan tunteellinen ja ruumiillinen teos. Filander on kirjoittanut sinne riemukkaasti ilon ja riemun ja auringon. Lopulta arjalainen miestäydellisyys ja se täydellinen nuoruus, jota meillä ei ollut, ja viini ja ilo sulautuvat yhteen homoeroottiseksi juhannusyön uneksi.

Tarkoitan, että lukukokemukseni oli ristiriitainen ja jonkin verran hankala ja siksi kiehtova ja hyvä.

Lopuksi:
Ruumis on ekstaasin kartasto,
pyrähdysten polut. Hengästyttävimmät välimatkat
täynnä murtuneita patoja.
Kantapäät syyhyävät ojien kukkia
ja valkoisia kallioita. Ne syttyvät
              ja lomittuvat puutarhoiksi,
  vetävät minua syvemmälle paratiisiin
kuin sormea sormukseen, sadetta maakaivoon,
Varpaat kaivautuvat veteen omenapuun mekossa,
taivas on vain yksi ilme tuosta naurusta. (40)



Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky 
Poesia 2013