Eino Santanen: Yleisö

Hyvät ihmiset, olen tavallaan pahoillani ylläolevan kuvan laadusta.

Eino Santasen Yleisö (Teos 2017) on runokokoelma. Siinä on tulkintani mukaan kyse rahasta, taloudesta, ihmisistä, yleisöstä, ja siitä, miten raha tekee ihmisistä yleisöjä. Että raha asettaa ihmiset katsojan asemaan, asettaa kokemukselle rajat (jotka voi hetkeksi ylittää maksamalla siitä), tällä tavalla vieraannuttaa suoremmasta kokemisesta ja jotain sellaista.

Luin tämän kuukausi sitten melkein kokonaan ja vaikutuin. Toisella lukukerralla en enää aivan saanut kiinni, että mikä se löytämäni nerous täällä on. En silti yritä kieltää sitä. Tarkoitan vain, että lukeminen on sillä tavalla hankalaa, ettei voi aina varmaksi tietää, miksi jokin teos oli tai ei ollut hyvä. Toisellakin kerralla olin kuitenkin vaikuttunut, ja suosittelenkin kirjaa esimerkiksi joululahjaksi isälle, aika tekniseltähän se näyttää ja miehinen aihe.

Santasen tunnetuimmat runot lienevät setelirunoja. Setelirunot koostuvat eri tavoin muokatuista seteleistä. Näin runous kurkottelee kuvataiteen puoleen. Pidin erityisesti sellaisesta setelinpuolikkaasta, jossa lueteltiin mahdollisia sanoja (köyhä rikas, s. 33), ja sellaisesta, jossa oli asuntojen kokoja ja vuokria. Suosittelen googlaamaan tän homman, jos se on tuntematon, kun ei tämän mun selityksen varaan kannata jäädä.

Esimerkkien valitseminen Yleisöstä on hankalaa. Tässä kuitenkin yksi (s. 47):

YLEISÖ

1. Yleisö ei ole mikään yleisö.  

2. Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa. 

3. Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu. 

4. Jatkuvasti lähempänä, kaiken aikaa kauempana, se valitsee. 

5. Yleisö olen minä. 

Toinen esimerkki on sivulta 84:

Pitäisikö yllättäen jarrunsa menettäneen itseohjautuvan auton jatkaa suoraan
lakia noudattamattoman miehen päälle ja tappaa hänet, vai vaihtaa kaistaa ja
ajaa lakia noudattavan naisen päältä niin, että tämä kuolee.

Molempia malleja (lista, proosarunosäkeistö) Santanen sitten varioi. Yleisöä lukiessa voi miettiä valinnanvapautta, esimerkiksi.



Eino Santanen: Yleisö
Teos 2017

Erika Vikin Kaksosauringot-trilogia ja jotakin genrekonventioista ja uhkeista naisista

Luin Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia -romaanin (Gummerus 2017), ja heti perään sen seuraavan osan Seleesian näkijä (Gummerus 2017). Ne ovat Kaksosauringot-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisteos.

Mä olen lukenut aika paljon fantasiaa joskus pienempänä. Käytännössä luin siis ala-asteen lopusta jonnekin lukion tuolle puolen lähinnä fantasiaa, scifiä ja kauhunovelleja. Oon lukenut liikaa valikoimatta, kaikenlaista, lähinnä suomeksi. Kielitaitoni oli liian huono ja laiska, että olisin lähtenyt kahlaamaan kirjoja englanniksi. Olen tosin poikennut tästäkin: yläasteella oli pakko lukea suuren teinirakkauteni Anne Ricen kirjoja alkukielellä, kun ei niitä ollut käännetty tarpeeksi.

Kaipaan välillä noita viattomuuden aikoja, kun romaania luki helposti parisataa sivua päivässä, ja homma oli tosi koukuttavaa. Mutta ei siihen ole enää pääsyä. Tai on välillä: luin muutama vuosi sitten Ursula Le Guinin Maameren tarinat ja se oli ihanaa. Pienenä ne vaikutti mun mielestä lapsellisilta. Luen siis välillä nykyäänkin fantasiaa ja kesällä luin kaksi ja puoli muuta viihdekirjallisuudeksi laskettavaa romaania. Viihdekirjallisuus sekä saa mut koukuttumaan, jos se on tarpeeksi laadukasta, että herättää kiinnostavia kysymyksiä. Niinpä huomaan ajattelevani paljon kirjallisia asioita samalla kun luen. Valitettavasti en tietenkään kirjoittanut ylös hyviä ajatuksiani, joten kommentoin Hän sanoi nimekseen Aleiaa ja Seleesian näkijää miten kuten muistan.

Kaksosauringot-trilogian päähenkilö on Aleia. Hän on nuori ihmisnainen, joka hakee turvaa seleesien lajiin kuuluvan Corildonin luota. Aleia on kaikin puolin normaali, esim. nätti, mutta hän ei muista mitään ja jotain outoa siinä on. Hänen sisällään on lumous, joka estää muistamasta, ja välillä se kohottaa villiä päätään. Corildon on vanhempi kuin Aleia, mies ja komea. Lisäksi hän kuuluu mahtisukuun, on ihmeellisen voimakas taikalahjansa käyttäjä, masentunut, ryypiskelevä, itsesäälinen ja tosi charmikas. Alkaa matka, jonka aikana kaikki edellä mainittu tulee ilmi. Samalla heidät yritetään tappaa ja muutama muu kuoleekin. Toisessa kirjassa saavutaan Corildonin kotikonnuille Seleesiaan. Siellä on tarkoituksena selvittää Aleian lumouksen salat. Lumouksen lisäksi trilogiassa selvitetään, mistä johtuvat häiriöt taikajutuissa, kuten Corildonin tuulten käskemisessä.

Kun mä alan lukea romaania, alan helposti myös miettiä, että miksi tää on tehty näin. Erityisesti tää koskee kirjoja, jotka eivät ole erityisen omaperäisiä. Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat kovin tyypillisiä fantasiakirjoja, enkä oikein tiedä miksi. Tarkoitan, etten tiedä, miksi ne on kirjoitettu sellaisiksi. Kysymys on jotakuinkin tämä: Miksi nämä kirjat on kirjoitettu seurailemaan lajityyppiään näin orjallisesti? Tai miksei yritetty rakentaa jotain vähän enemmän? Kaipaisin kunnianhimoa. Ei se vaadi lajityypin kieltämistä. Kiinnostavin fantasian mahdollistama elementti kirjoissa on seleesien toinen pulssi, joka vetoaa aisteihin. Oikeanlainen pulssi herättää esimerkiksi himon. Niinpä toisen pulssin olemassaolo vaikuttaa muun muassa parisuhteisiin, käytössääntöihin ja yhteiskuntaan. Kiinnostavaa! Fantasia lajityyppinä mahdollistaa jotakin.

Samoin kuin maailman niin myös henkilöhahmojen rakentamisen suhteen tekee mieli kysyä, miksi homma on tehty niin kuin on tehty. Kiva, että päähenkilö on tyttö. Sen lisäksi se on mukava ja nätti ja ihan fiksukin. Se ei vello itsesäälissä kuten matkakumppani Corildon, ei juopottele, ei tunne mitään kovin ihmeellistä. Corildon taas tuntee todellisia miehen tunteita ja peittää niitä viinalla ja vittuilulla. Välillä hänessä leimahtaa tarve suojella lähimmäisiään, erityisesti pikku Aleiaa. Mä myös tavallaan ymmärrän, että genreihin kuuluu tietynlainen kielenkäyttö. Näissä teoksissa on ainakin kaksi kertaa kuvattu naista uhkeaksi ensimmäisenä käytettynä adjektiivina. Kyllä lajityypinkin kieltä voi uudistaa, vaikka vähän kerrallaan. Isotissisyys on aika outo määre, ellei ne tissit ole ihan jättimäiset (hätkähdyttävät!) tai se huomioitsija todella kiinnostunut tisseistä yleensä. Samoin esimerkiksi Corildonin ystävä Arata Erren muistuttaa nuoruuteni Dragonlance- tai David Eddings -hahmoja:

              "OH!" mies huudahti ja harppasi Corildonia kohti. Hän alkoi takoa tätä selkään ulvoen naurusta, itkusta tai jostakin siltä väliltä. "AHHAHHAH!" 
             Aleia ei voinut kuin hymyillä mukana. Hän huomasi pitävänsä tuosta karhumaisesta ilmestyksestä jo ennen kuin tämä oli päästänyt ainuttakaan järjellistä sanaa suustaan. (252)

 Arata Erren kuuluu siis fantasiakirjallisuuden hahmotyyppiin "suuri, vaarallisennäköinen ja karvainen, mutta oikeasti leppoisa ja tunteellinen". Olisi kiinnostavaa, jos henkilöissä olisi enemmän eloa ja särmää.

Kerron lyhyesti vielä parista asiasta, jotka jäivät hämmentämään. Kirjoissa on opettavaisia kohtia, jotka kertovat jollekin henkilölle ja samalla lukijalle, kuinka tulee suhtautua esimerkiksi biologisesti mieheen joka haluaa olla sosiaalinen nainen. Sellaisia on joitakin ja ne on päälleliimatunoloisia. Ilmeisesti kirjoja ei ole suunnattu pelkästään teiniyleisölle, joten pelkkä valistus tuntuu huonolta perustelulta. Se tuntuu varmaan teiniyleisönkin mielestä. Toinen juttu on, että joidenkin henkilöiden ja paikkojen nimet viittaavat englannin kieleen. Tällaisia ovat esimerkiksi satamakaupunki Jaiphire ja henkilö Jinnie. Suomeksi kirjoitetussa kirjassa, jonka nimet ovat keksittyjä, se tuntuu oudolta ja perustelemattomalta. Voitaisiinhan nimet vaikka englannintaa, jos kirja käännetään englanniksi.

Siitä huolimatta, että tästä tekstistä tuli aika ikävä Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä -kirjojen kannalta, ei nää nyt ihan huonoja ole. Kerronta on suurimmaksi osaksi ihan hyvää. Suurimmat ongelmat ovat tapahtumien verkkaisuus ja jännitteen puute eli jonkinlainen hiipivä tylsyys. Kielessä on ongelmansa, mutta ne eivät ole ylittämättömiä. Mä kuitenkin luin nää molemmat kirjat alle viikossa. Sivumääräksi tulee yli 1000. Lähinnä halusin havainnollistaa sitä, miten genrekirjallisuus pysyy genressään. Näistäkin teoksista saisi paljon parempia vähän konventioita kyseenalaistamalla. Mun mielestä myös kustantaja voisi yrittää saada kirjailijansa kurottelemaan hieman pidemmälle. Näistä saisi parempia varmasti myös intensiivisemmällä toimittamisella.

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Gummerus 2017

Erika Vik: Seleesian näkijä

Gummerus 2017

https://seleesia.com/

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta

Juha Mäntylän toimittama Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta (Reuna 2014) on novelleista koostuva joulukalenteri. Sain sen viime vuonna ja olin kieltämättä hieman pettynyt koska olisin mieluummin ottanut laku-, suklaa-, kynsilakka- tai minkä lie kasvorasvakalenterin. Kalenterin antaja oli ennakoinut tämän ja antoi lohdutukseksi myös pullollisen glögiskumppaa.

Joulukalenterimaisuutta Joulukalenteriin tuottaa, että päivän tekstin nimi ja sijainti katsotaan etuliepeestä ja kirjoittaja paljastuu vasta novellin lopussa. Nimen lisäksi kirjoittajasta on kuva ja lyhyt esittely. Kirjan alaotsikko 24 jännityskertomusta viittaa lähinnä rikoskirjallisuuteen. Mukana on myös yliluonnollisia elementtejä ja fantasiaakin.

Suurin osa kirjoittajista näyttäisi julkaisseen ainakin yhden kirjan, yleensä rikoskirjallisuutta. Teoksen tunnetuimmat kirjoittajat ovat runoilija Anja Erämaja ja sanataideopettaja-lastenkirjailija Harri István Mäki. Heidän lisäkseen kokoelmassa on novelli muun muassa Jaana Ala-Huissilta, Kari Hanhisuannolta, Miia Kahilalta, Helena Nummiselta, Raimo Möröltä ja Sonja Kinnuselta. Suurimmasta osasta kirjoittajia en ollut ikinä kuullut, joten Joulukalenteri toimi myös johdatuksena suomalaisen jännityskirjallisuuden syviin riveihin.

Novellien laatu on vaihteleva. Mua miellytti eniten Anja Erämajan "Itsenäisyyspäivä". Se erottui edukseen usein toisiaan muistuttavien novellien joukosta. Lisäksi kieli oli tehokasta ja kiinnostavaa:

Pitää vain soittaa. Olisi pitänyt soittaa. Miksi en soittanut. Kysyvät kaikenlaista. Pulssi, hengitys? En tiedä. Nimi, osoite, syntymäaika? En tiedä. Lompakko taskussa? En tiedä. En mielelläni koske kuolleisiin. Olen vasta ensimmäisen vuoden opiskelija. (40)

Muitakin hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita luki mielellään, Joulukalenterissa oli. Kirja on kuitenkin 392-sivuinen ja se on aika monta jännityskertomussivua. Monet teksteistä olivat tylsiä ja liian hidastempoisia, kieli ei ollut kiinnostavaa ja niin edelleen. Aika tyypillisiä kirjoittamisen ongelmia siis. Niinpä päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi harrastelijamaisuus taikka keskeneräisyys sekä genrekeskeisyys. Viimeksi mainittu söi tekstien omaperäisyyttä ja oli minulle, joka en yleensä lue dekkareita, vieraannuttavaa. Toisaalta oli myös mielenkiintoista lukea tekstiä, jonka estetiikka on erilaista kuin lukemistossani yleensä. Näissä roistot sekoilevat, roistot kovistelevat, poliisit kovistelevat, joulupukit roistoilevat, auton merkki kerrotaan ja sukupuolet on aika lailla perinteiset. Luultavasti parilla lisäkirjoituskerralla monet tekstit olisivat parantuneet. Myös juonen keksimiseen monet olisivat voineet käyttää enemmän paukkuja. Tässä kohtaa mua saa syyttää yksinkertaistamisesta. Olkaa hyvät, sattumanvarainen esimerkki Jussi Katajalan novellista "Niin joulu joutui jo taas pohjolaan":

- Hohhohhoo, hauskaa joulua! Tänne oli tilattu joulupukki.
- Ei todellakaan ole tilattu, suksi vittuun, Perttu sanoi. - Onko pukki kännissä kun eksyy väärään osoitteeseen?
Joulupukki työnsi pistoolinpiipun Pertun mahaa vasten.
- Tämä on ihan oikea osoite. Mennäänpäs sisälle jakamaan lahjat.
Joulupukki hätisti Pertun olohuoneeseen. Perttu istahti sohvalle.
- Onko tämä jotain typerää pilaa? Perttu kysyi.
- En kysy, onko täällä kilttejä lapsia, koska tiedän että täällä on vain aikuisia rosvoja. Joulupukki riisui naamarinsa. Perttu kalpeni. (169)

Luin näitä ääneen ja koko homma levis sillä lailla käsiin, että vasta joskus ennen juhannusta joulukalenteri saatiin kokonaan suoritetuksi. Itsekseen lukiessa moista ongelmaa ei varmaankaan olisi, koska 392 jaettuna 24:llä on vaivaiset 16,3 sivua päivässä. Kokonaisuudessaan kirja ei ollut kovin hyvä ja ajoittain se oli hyvinkin tuskastuttava. Genren ulkopuolisena oli silti kiinnostavaa lukea, millaista kamaa myyntihittien ulkopuolella kirjoitetaan.

Reuna Kustantamolta tuli vuonna seuraavana vuonna eli 2015 uusi kirja samalla metodilla: Joulukalenteri - Lusijan tarinoita. Tuskin sitä itse luen, mutta kiva, että homma jatkui. Idea on hyvä. Muitakin samantyyppisiä olisi mukava nähdä julkaistuna tai esim. täällä interneteissä. Eri sivustoilla tällaisia varmaan onkin, mutta arvelisin vaativani niiltä enemmän. Kirjamuotoiseen on helpompi keskittyä.

Rakensin muuten oman karkkikalenterin kun en saanut sellaista vaan tällaisen. Se oli hyvä kaikin puolin, tosin tuli kalliiksi. 24 jännityskertomusta aion lahjoittaa äidilleni joulukuun iloksi. Se käy esijoululahjasta.



Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri - 24 jännityskertomusta
Reuna 2014

Miranda July: Avokämmen

Miranda Julyn Avokämmen (Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen, alk. The First Bad Man) kertoo neuroottisesta Cherylistä, jonka kotiin muuttaa työnantajien epämiellyttävä ja aggressiivinen tytär, ja joka haaveilee charmikkaasta tai junttimaisesta Phillipistä, ja jonka elämä on aika tylsää.

Mä olen huono nauramaan ja hyvä itkemään. Kyllä mä usein huvitun, mutta en niin paljon, että nauraisin. Itkeä mä osaan järkyttymättä tai suremattakaan. Varmaan itkin tätäkin lukiessa, en muista. Se on niin yleistä, ja silti nolottaa. Avokämmen on humoristinen kirja. Se on minulle vähän vaikeaa. Teksti nojaa absurdiuteen ja lakonisuuteen. Päähenkilö tulkitsee ihmisiä omaan maailmaansa sopivasti:

(...) minä tiesin, että Phillipin suhtautuminen oli pelkkä vitsi, hän vain teki pilaa miehistä, jotka toimivat niin. Phillip on laskenut vastaavanlaista leikkiä vuosikaudet. Kerran hän väitti hallituksen kokouksessa, ettei puseroni vetoketju ollut takaa kiinni, ja sitten hän avasi sen ja nauroi. Minäkin nauroin, ja vedin vetoketjun saman tien uudestaan kiinni. Vitsi tarkoitti: Eikö ole uskomatonta? Näin tökerösti ihmiset saattavat tosiaan käyttäytyä. Oli siinä silti syvempääkin monikerroksellisuutta (...) (12)

Minä-kerronta siis tuottaa huumoria: kuvatun tapahtuman ja päähenkilön tulkinnan välillä on ristiriita. Kirja on myös groteski. Cheryl keskittyy ensin kohtuuttoman paljon luonaan asuvan Cleen tissien kokoon ja siihen vaikutukseen, mikä Cleellä on miehiin ja ympäristöönsä muutenkin. Yli puolet Avokämmenen alusta lukien Clee on ruumiillisuuden ruumiillistuma. Hänen ruumiinsa on karnevalistinen ruumis, jossa kuolema ja elämä ovat yhtä aikaa läsnä. Clee mässäilee ja hänen jalkansa haisevat ja hän on ällöttävä ja silti hekumallinen ja tietysti myös hedelmällinen. Neurootikko-Cheryl asettuu Cleen vastapariksi keski-ikäisenä, turvallisuushakuisena tyyppinä.

Mutta oliko se hauskaa? Oli kai. Poikaystäväni kysyi multa jossain kahdensadan sivun paikkeilla, että mitä sä teet? nauraksä? Ihan kirjan lopussa myös puhalsin huvittuneesti ilmaa nenän kautta ulos. En muista enää, missä ne selvästikin hauskimmat kohdat ovat. Koska hauskuus on herkkä asia, se helposti ärsyttää. Niinpä ironinen kerrontakulma, joka oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi, oli usein väsyttävä maneeri. Ilahduttavinta ja sillä tavoin hauskinta Avokämmenessä oli fyysisyyden kuvaus. Fyysisyys voitti psyykkisen kaikessa kanssakäymisessä: ihmiset ovat ehkä tyhmiä mutta suoli sentään toimii. Kaikki tämä oli kummallista ja roisia ja sai kirjan erottumaan edukseen. Tuntuu, että esimerkiksi neuroosit eivät siihen riitä.



Miranda July: Avokämmen
Siltala 2016, suom. Hilkka Pekkanen
alkuteos The First Bad Man, 2015

Jännittävä paljastuskirjoitus kirjoista joita luen nyt tai kohta

Täten riviblogi palaa kesälomalta!

Se tapahtuu turhanpäiväisen turinan avustamana, sillä on kauhean vaikea keksiä sanottavaa. Ylläolevan kuvan on tarkoitus esittää tilannetta: oon lukenu jotain kirjoja mut en muista enää mitä. Rupesin tammikuussa listaamaan lukemiani kirjoja ylös mutta taisin luovuttaa jo maaliskuussa. Huvittais aloittaa se uudestaan, mutta hommassa oli tosiaan jotakin tuskallista.

Tällä hetkellä luen tai aion lukea seuraavia kirjoja:

Heli Laaksonen: Pulu uis (Sammakko 2001) ja Peippo vei (Otava 2011)
Luen Laaksosen esikoista eli Sammakolta julkaistua Pulu uis -kokoelmaa. Mua on kiinnostanut runoilijan tekstien maine ei-vakavastiotettavana ja humoristisina. Kokoelma ei ole herättänyt mussa ihastusta, mutta kiinnostaa onko kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Peippo vei kovastikin erilainen vai ihan samanlainen. Murteen käyttö kuitenkin kiinnostaa mua jonkin verran: rajaako murre aiheita? onko se aina hassua? jne. Viimeisimmässä Nuoressa Voimassa oli muuten Sammakon päämiehen mietelmiä siitä, kuinka hankalaa pienen kustantamon on pitää talossa hittikirjailijaa eli Laaksosta.

Jyri Vartiainen: Aurinko (Poesia 2016)
Vartiainen on Poesian viime vuoden esikoiskirjailija. Aurinko on 98-sivuinen proosateos. Oon lukenut kirjaa laiskasti, mutta tykkään sen tunnelmasta. Kirjassa on kesä ja kuuma ja kiviä maalataan ja se on hieman kummallinen mutta ihan hirveästi mitään ei tehdä. Seksuaalinen jännite on.

Samuel Beckett: Malone kuolee (alk. Malone meurt, Basam Books 2017)
Tää on eka Beckettin romaani jota olen lukenut. Jotain runoja muistaakseni olen lukenut ja muistaakseni en saanut niistä oikein mitään irti. Voi olla että kirjoitan tästä myöhemmin. Olen pitkään ajatellut että Beckett on elämäni kirjailijamies. En tiedä siitä.

Doris Lessing: A Ripple from the Storm (MacGibbon & Kee Ltd 1965)
Aloin keväällä lukea kirjailijan Children of Violence -sarjaa ja tää on sen kolmas osa. Oon kyllästynyt ja säilön kirjaa kasassa. Sinänsä kyllä teoksen kyllästymisen ja turhautumisen ilmapiiri vetoaa. Toimii myös jos haluaa sivistää itseään siirtomaakysymyksissä, koska päähenkilö on valkoinen brittinainen Iso-Britannian Etelä-Rhodesiassa.

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (alk. The Autobiography of Alice B. Toklas, Tammi 1980)
En ollut Steiniltakaan mitään lukenut, joten tämähän on oikein sivistävää. Kirjassa Alice B. Toklas kertoo, kuinka taiteilijat vierailevat Gertrude Steinin luona Pariisissa. Pitäisi kai selvittää että onko tämä omaelämäkerta tai elämäkerta ja kenen ja niin edelleen. Ehkä Toklasin kirjoittama Steinin elämäkerta? En tiedä jaksanko selvittää asiaa. Haluaisin lukea Steinin runoja,

Thomas Mann: Taikavuori (alk. Der Zauberberg, WSOY 1982)
Nyt menee jo vähän noloksi, mutta en oo muuten Mannilta lukenut koskaan lausettakaan. Siksi sain Taikavuoren työkaverilta syntymäpäivälahjaksi ja niinpä meinannen (! todellakin) kirjoittaa siitä merkinnän blogiini jahka sen luen. En ole vielä aloittanutkaan.

Oliko vielä muuta? Ehkä vain, että on ihanaa ja freesiä ja ihanaa, ettei tarvitse enää olla töissä paitsi vähän kun on syksy ja saa opiskella ja kirjoittaa ja kaikesta tulee hauskempaa.

L'art culinaire français

L'art culinaire français (Flammarion 1976) on keittokirja. Googlella päättelin, että se on ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1957. L'art culinaire françaisin alaotsikkona on par nos grands maîtres de la cuisine eli koko homma kuuluu jotakuinkin näin: Ranskalainen keittotaito suurten keittiömestariemme mukaan. Otan kommenteissa vastaan käännöksen korjaukset.

Lainasin L'art culinaire français'n vuosi sitten yliopiston kirjastosta. Se kattaa ruuanlaiton perusaihealueet: alkuruuat, pääruuat, leivonnaiset, jälkkärit, jätskit, samppanjavuosikerrat ja niin edelleen. Olen säilyttänyt sitä pöydällä ja välillä etsinyt sieltä unelmieni ohjetta, yleensä leivonnaista, ja kaikki on hajonnut siihen, kun en osaa tarpeeksi hyvin ranskaa ymmärtääkseni ohjetta, erityisesti, kun ohjeissa oletetaan, että lukija tietää jotakin ranskalaisen leivonnan perushommia, ja tiedänhän mä vaikka mitä, mut nyt liikutaan vähän liian klassisissa ympyröissä tai jokin siinä nyt vain on vaikeaa. Summa summarum, lupaan palauttaa tän mitä pikimmiten Kaisaan.

Kirjassa viehättää tietysti ihanat kuvat. Niitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ohjeet, joiden lopputulos lienee usein lukijalle niin ilmiselvä, ettei kuvia tarvita. Tai voi olla, että ennen vuolaasti kuvitettujen ruokakirjojen aikaa niiden käyttäjillä oli vain hitonmoinen mielikuvitus ja safkasta tuli sitten hienosti aseteltua yhtä kaikki. Myös ruoka- ja ruuanlaittosivistys on varmaan ollut tärkeää, ohjeet kun tosiaan ovat varsin pelkistettyjä.

Muuta sanottavaa mulla ei ole. Siksi otin kuvia ja laitoin ne tähän postaukseen ja voitte niitä tiirailemalla saada jonkin kuvan kirjasta. Tai vielä sen sanon, että keittokirjat ovat kiinnostavia ja että kannattaa lukea mun Consummatum est. -blogista teksti Marianne ja Nils Lüchoun kirjasta Hauskaa ruuanlaittoa (Otava 1955, suom. Kyllikki Villa) tai sitten lukea se kirja!



L'art culinaire français
Flammarion 1967

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky

Erkka Filanderin esikoisteos Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013) on tunteeseen pakahtuva runoelma. Se kuvaa kesäpäivän aamua ja päivää ja iltaa ja uutta aamua. Olin selaillut kirjaa aiemmin, lukenut varmaan myös pari ensimmäistä sivua. Lainasin tämän nyt kirjastosta, koska, en enää muista miksi. Olen yrittänyt viime aikoina lukea runokokoelmia niiden rakennetta silmällä pitäen, sillä yritän itsekin kasata kokoelmaa. Heräämisen valkeasta myrskystä ei ollut siinä kovasti hyötyä, mutta kokemus oli kiinnostava.

Mulla oli positiivinen ennakkokäsitys Heräämisen valkeasta myrskystä. Helposti sitä katsokaas hyväksyy sen kirjallisuusmaailman tai Hesarin rummutuksen että onpas hyvää ja niin nuori ja esikoiskirjapalkinto ja niin edelleen. Sitten ei oikein edes osaa lukea ja tehdä omaa mielipidettä, kun ajattelee, että hyvää, mutta ei ehkä kiinnosta.

Positiivisessa ennakkokäsityksessäni luin joitakin sivuja Heräämisen valkeaa myrskyä ja ärsyynnyin. Mua ärsytti kaikki se "ilohuutojen höyhenet" (7) ja "riemu purkautuu sinusta kuin sormet/ aukirävähtävästä nyrkistä" (9) ja outo nuoruuden ylistys, joka tuntui kuin tosi kaukaa tarkastellulta. Ei sellaista nuoruutta ole kuin silotelluissa muistoissa. Kas näin:

Silmistä hetkeksi kadonnut elämä on siirtynyt
rottinkituolin käsinojaa puristaviin sormiin,
ne ovat kruunanneet jumalan
viinistä märin hiuksin. 

Metsähurmio avautuu korvaksi.
Nurmikossa varpaat toistavat välkkeen liturgiaa. (20 - 21)

Toisaalta vaikutuin siitä, kuinka hyvää teksti oli. Sitä on ilo lukea, ja se välittää kyllä tunteen jostain kuplivasta onnesta ja maailman tuoreudesta. Välillä oli hienoja tiivistyksiä ja hienoja säkeistöjä:

Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi. (16)

Loppujen lopuksi tein rauhan Heräämisen valkean myrskyn kanssa. Siinä on kreikkalaisten jumaltarujen täydellisyyttä, arjalaista miestäydellisyyttä, minkä koen vastenmielisenä ja vieraannuttavana. Toisaalta se on hienosti rajattu, vahvan tunteellinen ja ruumiillinen teos. Filander on kirjoittanut sinne riemukkaasti ilon ja riemun ja auringon. Lopulta arjalainen miestäydellisyys ja se täydellinen nuoruus, jota meillä ei ollut, ja viini ja ilo sulautuvat yhteen homoeroottiseksi juhannusyön uneksi.

Tarkoitan, että lukukokemukseni oli ristiriitainen ja jonkin verran hankala ja siksi kiehtova ja hyvä.

Lopuksi:

Ruumis on ekstaasin kartasto,
pyrähdysten polut. Hengästyttävimmät välimatkat
täynnä murtuneita patoja.
Kantapäät syyhyävät ojien kukkia
ja valkoisia kallioita. Ne syttyvät
              ja lomittuvat puutarhoiksi,
  vetävät minua syvemmälle paratiisiin
kuin sormea sormukseen, sadetta maakaivoon,
Varpaat kaivautuvat veteen omenapuun mekossa,
taivas on vain yksi ilme tuosta naurusta. (40)

Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky 
Poesia 2013

Veera Antsalo: Pölyn historia

Veera Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) on runokirja pölyn historiasta ja joistain maailmoista. Maailmoissa on hevosia, henkilöitä, tyyppi nimeltä Kerääjä, naakkoja, varpusia ja niin edelleen. Se kuulostaa esimerkiksi tältä:

Kivien muisto hiersi heidän identiteettejään. Heidän täytyi odottaa sopivan uuden jumalan ilmestymistä. Sellaisen, joka maltillisesti muovailisi heille juuri ne eläimet, jotka heille sopisivat. Ei liian isoja ja voimakkaita, ei liian pieniä ja heiveröisiä, ei vihaisia, ei sapelihampaisia, ei liian ovelia, ei vallanhaluisia, ei liian säikkyjä ja huomaamattomia vaan toivoa herättäviä, säyseitä sävyisiä eläimiä. (9)

 ja tältä:

Kerääjällä on jokin hahmo, hän on liikahtanut mittayksikön tai kaksi. Hänen päässään on sulkasadon aiheuttama aukeama ja hänen jalkateränsä haarautuvat räpylämäisiksi, hänen solisluunsa yhtyvät toivomusluuksi. 

Hän silmäilee kaikkea samalla tavalla kuin Prypjatia vanhasta kuvaputkitelevisiosta: hän näkee varpusten silmissä pölyn leimahduksen. (76)

Pölyn historiassa on sellaista pehmeää ja vuodevaatemaista, johon haluaisin vain jäädä makoilemaan. Sillä on varmaan jotakin tekemistä kirjan eliömuotoja ja olemisen tapoja tasapäistävän ja erikoisuuksia normalisoivan, rauhallisen kerronnan kanssa. Pidän saduista ja kaikenlaisista syntymyyteistä ja Pölyn historiassa on ehkä niitäkin. Kirja tuo mieleen myös Italo Calvinon Kosmokomiikkaa-teoksen (Tammi 1969). Molemmissa ollaan mahdottomissa tiloissa: historian ulkopuolella, liikaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta tietävänä sivustakatsojana.

En tunne oloani kovin analyyttiseksi Pölyn historian seurassa. Lukeminen ennemminkin raukaisee. Se hellyyttää mut esim. seuraavalla:

Se on pöhnäinen ja puolisokea, korvissa vuosituhansien vaikut, mutta sen perimään koodattu vaisto on virkeä ja utelias. Sen hartain toive on päätyä mikroskoopin alle, olla hengästyttävän pieni ja suuri. (40)

Mä hyväksyn tän kirjan maailman, eikä mulla ole paljon vastaansanomista. Jos nyt muutama juttu: Pölyn historiassa on listoja, ja välillä ne listat tuntuu liiallisilta tai itsetarkoituksellisilta tai ei-niin-freeseiltä ideoilta. Hämmennyin myös esimerkiksi skeittaavista nuorisolaisista ja Amerikka-jutuista. Jokin niissä mua ärsytti, jokin naiivius tai se, etteivät ne oikeastaan ole mitään itsessään vaan pelkästään edustavat sitä. Ne ovat jonkin muun kuva. Toisaalta ne toi kirjaan vaihtelua ja tietynlaista pulp-estetiikkaa tai jotain halvalla tehtyä. Mulle tuli mieleen Stephen King sekä Suomessa 1990-luvulla julkaistut amerikkalaiset kauhunovelliantologiat. Että antaa olla, mä nielen Pölyn historian melkein kokonaisena, ja olen loppuillan ihan heltynyt.



Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos 2015

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:

"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)

Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:

"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 

Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017

Matias Riikonen: Suuri fuuga

Minulta kysyttiin viikko sitten, olenko lukenut jotain kiinnostavaa taikka hyvää kirjaa viime aikoina. Vastasin, että Haasjoen Planeetta (Otava 2016), Antsalon Pölyn historia (Teos 2015) ja romaaneista kai sitten Riikosen Suuri fuuga (Aula & Co 2017). Olen lukenut Matias Riikosen Nelisiipisen lokin (Gummerus 2011) joskus kenties vuonna 2012. Muistan, että siinä oli yksi hyvä lause solmuun menevistä lumihiutaleista. Muuten en ollut vaikuttunut. Tyyli muistutti kai liikaa itsestäni esim. teininä. Mutta siitä lauseesta tykkäsin!

Kuten kirjan takakannessa sanotaan, Suuri fuuga "lainaa muotonsa Ludwig van Beethovenin Grosse Fugesta". Kirjan tapahtumat sijoittuvat Ruovedelle. Siellä on sateista ja henkilöhahmoilla on aika paljon ikävää. Hahmot ovat hassuja: karhuksi pukeutuva ex-lääkisopiskelija ja sen mummo, internetdominalle alistuva perheenisä, vanhaa suomea käyttävä haiseva poika ja niin edelleen.

Kirja fokalisoituu eri henkilöiden kautta. Koska olen pönttö, en tajunnut kuin vasta huomautettaessa, että merkinnät (esim. V. I. / V. II. / AV. / S.) viittaavat soittimiin. Näin siis henkilöhahmot esitetään ääninä teoksen kokonaisuudessa. Klassisen musiikin tuntemukseni on huonoa, joten en osaa arvioida tätä puolta erityisemmin. Vasta lopussa hiffasin, että joo kyllä rakenne varmaan toistaa fuugan rakennetta, kun kaikki meni sekoiluksi, jolle ei ollut muuta selitystä. Kirjan eri äänet myös erottuvat sen verran hyvin toisistaan, ettei minun tarvinnut pysähtyä miettimään, mitä kirjaimet tarkoittavat. Taitavaa tekstiä siis.

Kenties eniten romaanissa pidin sen eräänlaisesta karttamaisuudesta. Se tuntui kattavan pienen ja keinotekoisesti rajatun alueen. Kuvittelin päässäni munuaisen muotoisen läiskän, jolla kaikki tyypit harhailee. Teoksen maantieteessä oli jotakin epäuskottavaa. Kartan sisällä ne tyypit sitten käpertyivät nukkumaan ja hyökkäsivät vaimonsa kimppuun ja haikailivat pikkutyttöjen perään. Se on kiinnostavaa.

Pidän friikkien täyttämää hahmogalleriaa lähtökohtaisesti raskaana. Helposti siitä tulee osoittelevaa hassuilua. Suuri fuuga selvisi tästä kuopasta varsin hyvin, vaikka kyllä jotkut hahmot välillä ärsytti ilmiselvällä erikoisuudellaan ja esimerkiksi valveunikuvioiden pointti jäi hieman pimentoon. Toisaalta monin paikoin tyyppien kummallisuutta oli hyödynnetty hyvin ja lempeästi. Pidin erityisesti karhuasuisesta miehestä ja haisevasta pojasta. Ne ovat hahmoina suurempia kuin kummallisuutensa. Karhu on epämiellyttävä ja rakkaudenkaipuinen ja saa kiksejä esimurrosikäisistä tytöistä. Haiseva poika taas, no, haisee, ja on epävarma ja käyttää vanhaa kieltä ja tykkäsin ehkä kaikkein eniten siitä että se pelaa CS:ää sen veljen kanssa. Ehkä siinä oli jokin rehellinen nykypäivän tuulahdus.

Friikkien lisäksi vierastan itseasiassa myös sitä, että käytetään korkeakulttuuria korkeakulttuurissa eli Beethovenia romaanissa, mutta minkäs teet. Riikonen on tehnyt sen taiten, luulisin. Arvostankin Suuren fuugan yritystä muodon tasolla. Myös henkilöhahmot osoittautuvat muuksikin kuin friikeiksi. Tätä tekstiä on nyt jotenkin muka vaikea lopettaa, joten sanon: hyvä homma, keep up the good work. Hesariki tykkäs.

Suurella fuugalla on myös teoskaveri, Kiertorata (Aula & CO 2017). Se julkaistiin yhtä aikaa romaanin kanssa. En itse ole sitä lukenut, mutta valistunut lukija lukee myös sen ja tulee entistä valistuneemmaksi.



Matias Riikonen: Suuri fuuga
Aula & CO 2017

Jyrki Vainonen: Askelia

Sain lahjaksi Jyrki Vainosen Askelia - kirjoituksia kävelemisestä -esseekokoelman (Basam Books 2014). Tai siis mulle niin kuin lainattiin se lahjaksi kirjastosta. Se täytyy palauttaa vielä, mikä on ihan hyvä. Olin kertonut viehätyksestäni kirjoihin, joissa on valmiita kävelyretkiä kaupungissa ja vähemmän kaupungissa eli eräänlaisiin urbaaneihin patikkaoppaisiin. En tiedä julkaistaanko sellaisia Suomessa, mutta olen tavannut niitä ainakin englanniksi ja ranskaksi. Muistelen lämmöllä kävelykirjaa Pariisista, jonka retket esittelivät jäänteitä kaupungista ennen Haussmannin uudistuksia. Ainoatakaan kävelyretkeä en ole kyllä minkään kirjan mukaan tehnyt.

Mua viehättää ajatus matkasta, jonka aikana käveltäis vain ympäriinsä. Mielikuva on pyhiinvaellusmainen. Idea on olla vahvasti juuri siinä maisemassa, jossa sattuu olemaan. Se vois tapahtua Keski-Euroopassa tai haaveilen myös vaikka Skotlannista. Sitten alan ajatella busseja, joilla pääsee seuraavan kylään, kun ei enää huvita.

Vainosen Askelia puhuu samantyyppisen läsnäolon puolesta. Viehätyn, ja viehätyin, paikkojen kuvailusta ja niiden tunnusta ja arvostamisesta. Kirjailija ja minä pidämme joistakin samoista asioista: ainakin Irlannista ja hautausmaista ja romanttisesta luonnosta. Teksti "Kävelyllä Dublinissa" oli kenties suosikkini. Se tosin johtui puhtaasti Dublinista, ei niinkään tekstistä. Näiden lisäksi teksteissä käsiteltiin muun muassa puutarhoita, Pyynikkiä ja lukemista kävelemisenä.

Jos en nyt kirjoittaisi tästä kokoelmasta, unohtaisin sen varmaan pian, ellen olisi jo unohtanut. Ensin se toimi hauskana makupalana, mutta mitä pidemmälle kirjan 138:ssa sivussa etenin, sitä enemmän se ärsytti. Vaikka nimittäin olen Irlannin ja hautausmaiden ja luontoromantiikan ystävä, en pitänyt lainkaan Vainosen romanttisesta kielestä. Se tuntui löperöltä ja tyhjänpäiväiseltä. Sanavalinnat olivat liian mahtipontisia: "Lukija saa, kuin konsanaan Lönnrotin kanssamatkustavainen, tietoa monista kansatieteellisistä seikoista, kuten pellavan valmistuksesta, pikkukaupungin katujen kunnosta, naimatavoista (...)" (102) tai "Kun tuolle aukiolle seisahtui sopivassa mielentilassa, historiasta singahteli mieleen dramaattisia tapahtumia, järkyttäviä ihmiskohtaloita (...)" (46).

Toisaalta kirja ei ole huonosti kirjoitettu, vaikka minä en siitä pitänytkään. Sen runsas tunteellisuus on jollain tavalla horjumatonta. Siinä se tönöttää komeana kuin vanha mänty mun mielipiteistäni huolimatta. Vähän tekee siis vilpittömästi mieli toivottaa kirjalle onnea sille valitulla tiellä.



Jyrki Vainonen: Askelia
Basam Books 2014

Hollo ja Agricola

Kevät saa! Kiirettä on pitänyt. 

Kävin kuitenkin viime keskiviikkona eli 22. maaliskuuta Kallion kirjastossa tuijottamassa J. A. Hollo- ja Agricola-palkintojen ehdokkaiden julkistamista. Tapahtuman oli järjestänyt Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry (SKTL). Hollo-palkinto myönnetään edellisen vuoden parhaalle tietokirjakäännökselle Agricola-palkinto taas menee kaunokirjakäännökselle.

J.A. Hollo -ehdokkaat ovat:

Pirkko Roinila Peter Wohllebenin teoksen Puiden salattu elämä suomennoksesta (Gummerus Kustannus)
Seppo Raudaskoski Steven Lee Myersin teoksen Uusi tsaari suomennoksesta (Bazar)
Tatu Henttonen Richard Sakwan teoksen Taistelu Ukrainasta suomennoksesta (Vastapaino)
Jaana Iso-Markku Yuval Noah Hararin teoksen Sapiens. Ihmisen lyhyt historia suomennoksesta (Bazar)

Ja Agricola -ehdokkaat:

• Helene Bützow Kazuo Ishiguron teoksen Haudattu jättiläinen suomennoksesta (Tammi) 
• Tuomas Kauko Sjónin teoksen Valaan suusta suomennoksesta (Like)
• Kristiina Lähde Peter Mickwitzin teoksen Lyhytproosaa, se mikä avautuu (Teos) suomennoksesta ja toimittamisesta
• Riina Vuokko Mo Yanin teoksen Punainen durra suomennoksesta (Otava)

Mitäs sanottavaa näistä sitten on? Aivan ensimmäiseksi haluaisin mainita, että en ole vielä syönyt tänään mitään joten nälättää ja aivokaan ei välttämättä kulje. Toiseksi sen, että Riviblogissa me kannatamme Tatu Henttosen kääntämää Ukraina-kirjaa, koska se on paras. Ja muistakin syistä.

Kolmanneksi: mun mielestä on kiinnostavaa, kuinka lähtökielet erottavat Hollo- ja Agricola-palkinnot toisistaan. Toisin sanoen tietokirjoissa kielenä on kolmessa neljästä englanti. Ainoastaan Pirkko Roinila on kääntänyt Puiden salatun elämän muusta kielestä eli saksasta. Yuval Noval Harari taas on kirjoittanut kirjansa hepreaksi, mutta Iso-Markun käännös on tehty välikielen eli englannin kautta. 

Kaunokirjakäännökset on tehty kielistä englanti (Haudattu jättiläinen), islanti (Valaan suusta), ruotsi (Lyhytproosaa, se mikä avautuu) ja kiina (Punainen durra). Vilkaisin viime vuoden ehdokkaita ja niissäkin jako oli samankaltainen eli tietokirjat englannista ja kaunokirjat paljon monipuolisemmin. Julkistustilaisuudessa joku mainitsi, että esimerkiksi saksasta ja ranskasta ei kovin paljon tietokirjallisuutta käännetä. Tämä vaikuttaa tietysti tietokirjallisuuden hahmottamiseen: se nähdään anglo-amerikkalaisen maailman versiona. Niinpä käsitys siitä, millaista tietokirjallisuus on, kapenee.

Lopuksi haluaisin vielä muistuttaa kuulijoita siitä, että kääntäjille vois maksaa lisää liksaa. Esimerkiksi erään ehdokasteoksen kääntäjä käyttää seuraavaan suomennokseensa paljon apurahoja, mutta kustantaja ei ollut kovin kiinnostunut palkan maksamisesta. Sitten se elatus tulee suoraan niistä apurahoista. 

Ja vielä tietty se itsestäänselvyys, että luultavasti on parempaa käännöskirjallisuutta jos on parempaa työehtoa kääntäjälle. Ja parempi käännöskirjallisuus tarkoittaa toivottavasti myös parempaa kotimaista kirjallisuutta. Että jos kääntäjälle ei makseta niin päädytään kaikki lukemaan vain Tuntematonta sotilasta. Onneks mulla onkin se vielä lukematta, niin jotain uutta sitten kuitenki näköpiirissä.

Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Matthew Gavin Frank: The Mad Feast

Meillä riviblogissa tykätään ruuasta. Niinpä lainasin joskus ammoisina aikoina Kaisa-kirjastosta Matthew Gavin Frankin teoksen The Mad Feast (2015). Siitä lähtien eli suunnilleen viime keväästä olen säilönyt kirjaa pöydälläni.

The Mad Feastin alaotsikkona on An Ecstatic Tour through America`s Food. Se on siis kirjallis-kulinaarinen road trip Jenkkeihin. Kirja on jaettu osiin maantieteellisen sijainnin perusteella: South, New England, Pacific West, ja niin edelleen. Näiden alla taas on osavaltioille omistettuja lukuja, mm. "Mississippi: Elegy for Arlo and Mississippi Mud Pie" ja "Colorado: At Altitude with the Denver Omelet". Jokainen luku koostuu kaunokirjallisesta tekstistä ja ruokaohjeesta, joka selviää jo luvun nimestä. Tekstissä kertoja pakinoi jotakin valittuun ruokaan liittyvää. Teksti on monikossa, kuvailevaa ja polveilevaa:

We bite with these mouths made stupid with spice, and our superior labial frenula - those sexy cords connecting the insides of our upper lips to our gums - shudder with the spice as is plucked, as if, in tearing the meat from the rib, our mouths - if not our hunger - are building some horrible new instrument: agitating the howl from the xylophone with a bow made of catgut, the mmmmmmmm from the dead pig with the dumbstruck tiles of our teeth. (385)

Kirjan ohjeet ovat kiinnostavia. Yhdysvaltain ruokakulttuuri on tietysti laaja ja suureksi osaksi Suomessa tuntematon. Aina välillä jotkin jenkkiruuat nousee täälläkin hiteiksi, kuten muutaman vuoden takainen leivontablogisuosikki whoopie pie, jolle on The Mad Feastissa omistettu Mainen luku. Monet ohjeista ovat kuitenkin sillä lailla amerikkalaisia, että niiden toteuttaminen on Suomessa vaikeaa: yhdessä ohjeessa käytetään tietyn merkin valmiskastiketta (226) (hyvin jenkkiä!) ja toisessa oregonilaista marionberryä, joka on sukua karhunvatukalle (257). Itse en ole ohjeita kovasti keräilevä taikka noudattava henkilö, mutta Mississippi Mud Pien ottaisin ylös, jos se ei olisi kaksi sivua pitkä. Sitä paitsi löytyy niitä internetistäkin, kai.

Mä tavallaan pidän kauhean paljon tällaisista ruokaa ja kulttuuria sekoittavista kirjoista. Käytännössä pidän kovin harvoista. The Mad Feastin kaunokirjallisesta annista en pitänyt, mutta ohjeet olivat kiinnostavia. Yritin kyllä lukea kirjaa usein ja luinkin, en tosin kokonaan. Kyllästyin joka kerta suurelliseen ja mässäilevään ja pitkälauseiseen kerrontaan. Bloggasin tästä kuitenkin, koska kirjan idea on mielestäni kiinnostava. Ehkä joku muu jaksaa lukeakin sen.



Matthew Gavin Frank: The Mad Feast
Liveright 2015


P.S. Jos jenkkiruoka kiinnostaa, niin kannattaa tsekata TasteSpotting. Tarjolla myös paljon muuta.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki

Joonas Konstig: Pyhä ruoka

Joonas Konstigin Pyhä ruoka (2016) kiinnosti mua monesta syystä. Olen lukenut Konstigin ruokakolumneja Hesarista ja perustellut sen lähipiirilleni lyttyyn eli kiinnosti mitä sillä muka on sanottavanaan. Ruoka kiinnostaa mua. Ehkä tärkeimpänä se, että romaanikirjailijat eivät tyypillisesti julkaise tämänkaltaisia teoksia. Minkäslainen teos se sitten on? Luulen, että se haluaisi olla tietokirja, mutta se ei ole tarpeeksi vakuuttava. Mietin, että voisko se olla essee, jos se vain ei olisi noin pitkä eli yli 300-sivuinen. Ei varmaan. Yritin katsoa kustantajan sivuilta, mutta kirjoja ei oltu jaettu mitenkään. Pyhä ruoka onkin elämäntaito-opas vai sopiskohan self-help -termi tähän paremmin. Se auttaa lukijaa syömään oikein ja parantamaan näin elämänlaatuaan.

Me ollaan Konstigin kanssa eri mieltä ruuasta ja aika monesta muustakin asiasta. Niinpä lukukokemuksesta muodostui hyvin epäileväinen. Oli kiinnostavaa lukea kirjaa, joka tuntui siltä, ettei siihen voi luottaa. Seuranani oli jatkuva epäilys. Jo teoksen koko nimi Pyhä ruoka - Mitä oikein saa syödä? asettaa sen auktoriteetiksi, vaikka se yrittäneekin olla ironinen. Hyviksinä siinä esiintyvät muun muassa liha ja asiat, joita on syöty kauan aikaa. Pahiksia ovat sokeri ja teolliset kasvirasvat ja ravitsemustiede. Lyhyesti sanottuna ihmisen kannattaisi syödä monipuolista "aitoa" ruokaa, jota on käsitelty mahdollisimman vähän. Se tarkoittaa laadukasta lihaa, kasviksia ja täysjyväviljoja.

Luin muutaman bloggauksen kirjasta ja niissä se esitettiin juuri kohtuullisuuden äänenä. Myös Konstig tuntuu näkevän kirjansa ja ruokaideologiansa tällä tavoin. Kuitenkin kirjassa ensin lytätään asioita (uskomus eläinrasvan epäterveellisyydestä, uskomus sokerin ja valkoisen viljan harmittomuudesta, ravitsemustieteen tieteellisyys ja riippumattomuus) ja sitten lohdutetaan, että ei se mitään, kyllä kaikenlaista voi syödä, kun vain syö kohtuudella ja muistaa epäillä virallisia suosituksia. Tällainen retoriikka on ennemmin tuhoavaa kuin kohtuullista. Asioita liiotellaan: on esimerkiksi älyllisesti epärehellistä väittää, että kasvissyönnillä olisi suurempaa suhdetta kommunismiin tai kansallissosialismiin (s. 195). Pyhä ruoka on jalat maassa -asenteessaan myös huomattavan keskiluokkainen ja höpöidealistinen. Se suosittaa lihansyöntiä, mutta mieluusti itse metsästetyn tai ihanilla niityillä purojen välkkeessä kasvatetun lihan. Ihan kiva juttu. Suurin osa lihasta on kuitenkin tehotuotettua. Sivulla 200 huomautetaan, ettei laadukkaampi liha "joka kerta edes tarkoita" kalliimpaa, koska sisäelimet ja luulliset palat ovat melko edullisia. Se on totta. Neuvona se on silti sukua kehotukselle poimia marjoja metsästä, jos ei ole töitä tai rahaa. Se haiskahtaa keskiluokkaisen herkkusuun hurskastelulta. Myös ekologiset kysymykset ohitetaan.

Pyhä ruoka on vaikea kirja kommentoitavaksi, koska se kieltää suuren osan virallisesta ravintotietoudesta. Kritiikkini ei yletä teokseen: me olemme ravintokeskustelussa eri puolilla. Kirjassa on toki kiinnostavia aiheita, mutta epäluotettava fiilis nävertää niitä. Pidin kuitenkin kiinnostavana muun muassa ravitsemustieteen kehittymisen tarkastelua. Vierastan yleensä evolutiivisia selityksiä kuten aika keskiluokkaisen humanistinaisen kuuluukin. Sivulla 221 otetaan esiin toisen sisaruksen syndrooma, joka tarkoittaa sitä, että toisena syntynyt lapsi saa vähemmän ravintoa kohdussa kuin ensimmäinen ja niinpä siitä tulee rumempi ja kelvottomampi fysiikaltaan. Jostain syystä heikompilaatuinen ravinto vaikuttaa nimenomaan kasvoihin. Tosin myös naisen lantioon: Konstig esittää, että naisten lantio on nykyään alikehittynyt ja siksi synnyttämisestä on tullut vaikeaa. Ennen lapsikuolleisuus oli kyllä suurta, mutta synnyttäminen ihan iisiä (s. 224).

Kirjan viimeisessä osassa Mitä minä sitten söisin? annetaan ohjeita hyvään syömiseen. Kirjailija jakaa ruuan kolmeen kategoriaan: aito ruoka, jälkiruoka ja ruoankorvike. Hän listaa myös ruokia, joita voi syödä huoletta sekä kartettavia ruokia. Minulle jako näyttäytyy uskonnollisena. Kirjailija itsekin varmaan tiedostaa sen. Ilmeisesti jako liittyy karppaukseen. Joka tapauksessa se korostaa kirjailijankin alleviivaamaa ruuan sosiaalista luonnetta. Johan Raamatussakin luetellaan, mitä kaikkea sinun, ihmisen poika, on syötävä ja mistä kieltäydyttävä. Se korostaa myös Pyhän ruoan välillä uskonnolliselta tuntuvaa otetta.

Epäselväksi jää, miksi lukijan pitäisi uskoa juuri tämän kirjan totuuteen. Jos ravitsemustieteilijät ovat niin oman alansa vankeja, etteivät he osaa tarkastella vallitsevia totuuksia lainkaan kriittisesti, miksi Konstiginkaan siteeraamat tahot osaisivat. Tuntuu sitä paitsi hullulta perustella nykypäivänä lihansyöntiä terveydellä kun on tieteellisesti (niin, niin...) ilmeisen selvää, että suuri määrä lihaa on epäterveellistä. Googlasin myös termin "antiravinne". Hakusanalla löytää paljon paleoruokavaliosta ja esimerkiksi Olli Postin sivulle. Se ei ole uskottavaa. Toivoisinkin, että joku ravitsemuksesta minua enemmän tietävä, mutta ihan sitä valtavirtaa edustava tyyppi kirjoittaisi Pyhästä ruoasta. Kaikesta ruokaharrastuneisuudestani huolimatta mun tietämykseni ei nimittäin riitä kovin pitkälle.



Joonas Konstig: Pyhä ruoka
Kosmos 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*

- “Johannes Ekholmin Graafinen suunnittelu on uuden vuosituhannen rehellisin & puhuttelevin (meta)romaaani, jonka muotokieli toimii tehokkaasti usealla eri kerronnan ja merkityksen tasolla.”

- toisin sanoen Graafinen suunnittelu -kirjassa (romaanissa) jotain samaa: fiktion ja ei-fiktion suhde, uusi työ ja puheenaiheet

- nuorison ääni ja isän ääni eroavat, niinku nuortenkirjois (toim. huom. ruotsi!)

Mar. 21
- epätodellisen älyllistä ja samalla öö graafikkomaisen kaupunkilaista
- vaikeaa sietää "tässä ajassa"-puhetta, sekä epäuskottavaa että typerää
- sivu 61 samastuttava

[2016

luku 90
s. 106: onks tää joona karikatyyri vai ei? yleistys? mitä se yrittää kertoa? siteeraaks graafikot useinki schopenhaueria?


s. 119
- cos oetker ja apple: mitä se pitää sisällään? onks tällasia graafikkoja useitaki? plus kapitalismikritiikki

- tuo mieleen tiedostavat kyyniset pojat jotka mänspleinaa

- s. 221-222

s. 251
- nuortenkirjat! teinimäiset ahdistuspurkaukset ja inhottavat kahlitsevat aikuiset

s. 264
- vähän väsyttävää kun on jo tullu selväks et isän ja pojan projektit on ihan samikset
- isän karikatyyrimäisyys muistuttaa kuitenkin äidistäni: "kyllä taiteen nimissä voi käyttää omia kokemuksiaan ja..."

- aikalaiskuvauksena, dokumenttina



Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Otava 2016

*lue Jasper Kaarnan arvostelu Rakkaus niinkusta Kritiikki-lehdestä (Syksy 2016)

Helmi Kekkonen: Vieraat

Hämmennyin Helmi Kekkosen Vieraat-romaanin alussa. Yhteydet Woolfin Mrs, Dallowayhin ovat ilmiselviä: juhlat ovat alkamassa, on kesä, ahdistavaa, kaunista, vieraat ja emäntä pitelevät kulissejaan pystyssä. Juhlien isäntä lähti ostamaan kukkia ja jäi sille tielleen.

Ajattelin ja puhuin tätä dallowaymäisyyttä läpi. Että miten joku uskaltaa? Miten siihen suhtaudutaan? Onpas jännittävää. Ihan toi samanlainen näkökulmanvaihtometodikin! Mitä tästä oikein seuraa! Ei siitä seurannut mitään. Ensimmäisen osan jälkeen kirjassa näytettiin yksittäisten ihmisten ja pariskuntien elämää henkilö kerrallaan.

Nopean laskutoimituksen mukaan romaani on jaettu yhteentoista osaan. Hahmot ovat yleisesti onnettomia, mikä tuntuu vähän kummalliselta. Useat ovat onnettomia hyvin suuresti, sillä tavalla ihmiselämän kokoisesti tai ylikin. Vaikutelma on epäuskottava. En tietysti tiedä onko sillä väliä, sehän on romaani. Kai silloin saa olla epäuskottava jos kirjailija haluaa. No joo, kuitenkin: huomasin sitten, että onhan siellä toivoakin. Kahdella vanhemmalla hahmolla on nimittäin tahoillaan ja toisiinsa mitenkään liittymättä uudet ihmissuhteet. Vain kolmikymppisinä he ovat onnettomia.

Mitä tästä tulisi päätellä? En tiedä. En haluaisi päätellä, että jos ensin kärsit ni kyllä se sieltä tulee, onni ja kaikki. Onneksi loppu oli onnellinen.



Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016