Miten kirjat valikoituvat luettaviksi ja mitä sitten tapahtuu

Kirjastosta lainaaminen on tapa, jolla hankin luettavaa. Mä lainaan joskus vähän ja joskus paljon. Välillä niitä sitten kerääntyy pöydälle. Usein satumaisimmat ja sattumanvaraisimmat teokset on löytyneet Kaisa-kirjaston uutuushyllystä. Nykyään niin tosin käy entistä harvemmin, koska yliopisto säästää ja uutuushyllyt kutistuivat. Onneksi kaupunginkirjastokin panee kirjoja esille. Siellä tosin uutuushylly ei ole niin hyvä vaan ihan ne peruskirjojensäilytyshyllyt, joissa joitakin kirjoja on käännetty esille.

Selitän mieltymystäni jotakuinkin näin: maailmassa on liikaa hyviä teoksia, että niitä ehtisi kukaan lukemaan, joten on parempia lukea niitä, joita sattuu löytämään. Tosta lauseesta ei ehkä kannata huoneentaulua tehdä, mutta ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On mukavaa törmätä johonkin teokseen sattumalta ja päättää heti lukea se. Mä tunnen esimerkiksi vetoa kummallisiin klassikoihin. Lainasin Kaisan uutuushyllystä Alfred Jarryn Tohtori Faustroll: Johdatus patafysiikkaan-teoksen (1898 ja 1899/2016), joka on kai ihan hauska, mutta tuntuu, että mm. melkein kaikki siitä aikalaisviittailusta menee ihan ohi. Se ei liene ihme, Jarry oli absurdi hassuttelija 1800 - 1900-lukujen vaihteessa. Luultavasti en olisi muistanut lainata teosta ilman uutuushyllyn apua.

Myös esimerkiksi runokirjoja mä helposti keräilen ja sit selaan ja sit unohdan. Kirjallinen innostukseni on välillä hyvin lyhytjänteistä ja keskittyy enemmän johonki hyvään fiilikseen siitä teoksesta kuin ihan tekstiin. Mulla onkin lainassa runoilija Gertrude Steinin Stanzas in Meditation (1956/2010), mut siitä mä en tajua mitään, Henriikka Tavin Kaksitoista (2016) (ollut vaikka kuinka kauan), Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän (2016), Jouni Inkalan Nähty. Elämä (2017), Jukka Vienon Ruttopuiston rakastavaiset (2017) ja Aura Nurmen Villieläimiä (2016). On noissa kasoissa muitakin, mutta ne eivät ole kirjastosta. Mä en oikeasti lue näin kiltisti runoja. Tosin nyt mä yritän.

Katselen tässä samalla lainojani ja huomasin, että lainasin ehkä viime tai toissa viikolla Antti Salmisen kirjan Kokeellisuudesta: Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015). Sen mä ajattelin ihan lukea. Sehän on suomeksikin! Ja uusi! Jos joskus lainaan tietokirjoja niin nekin tahtoo jäädä vain osittain luetuiksi. En ole tosin kovasti viime aikoina lainannutkaan.

Romaanit on helpoimpia. Mä oon semmonen romaanityttö, niinku kaikki. Tuntuis, että siinä maastossa osaa suunnistaa, kun niitä nyt on tullut luettua. Tietysti novelleja kans, mutta niitä luen nykyään harvemmin. Romaaneissakin mulla on tapana tarttua kaikkeen jännittävään niin että en meinaa sitten jaksaa lukea niitä. En usein kehtaa lukea ihan vain nautinnoksi/kuvittelen saavani kiksejä jostain nerokkaista taidepaloista. On hankalaa, kun on ehkä lukenut sen verran paljon, että tietää liikaa ja se nautinto aina vesittyy. Haluaisin lukea mukaansatempaavaa proosaa, mutta oon itse tiellä. Nyt olen kuitenkin lukenut Doris Lessingin Väkivallan lapset/Children of Violence-sarjaa (julkaistu alunperin 1952 - 1969). Se on mukavaa ja rentouttavaa ja taidokasta. Suosittelen sitä alkukielisenä. Luin nimittäin ekan osan suomeksi ja se oli hämmentävää ja ehkä epämiellyttävää, tosin kivan nopeaa.

Joskus lainaan hyllystäkin, kuten Lessingin kirjojen tapauksessa. Viime viikolla lainasin sattumalta, kun tein töitä japanilaisten kirjojen vieressä, kirjan japanilaisia kansansatuja. Mulla on salainen ihastus kansansatuihin. Sitten on vielä yksi tapa lukea kirjoja (tai kaksi: myös äiti joskus roudaa mulle jotain): sänkyni toiselta laidalta siirtyy usein uusia kotimaisia romaaneja mun puolelle. Jos tätä osmoottista menetelmää ei esiintyisi niin lukisin sellaisia paljon vähemmän. Nyt vuoroaan odottaa Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017).

Totta kai ihan ensimmäinen rajaus lukemisen valitsemisessa on silti se, mikä mua kiinnostaa. En siis lue ihan kaikkea uutuushyllystä löytämääni ja luen myös kaikkea muuta. Olen kuitenkin varmaan yli vuosikymmenen noudattanut eriasteisia sattumanvaraisuushommia kirjojen valinnassa. Tähän postaukseen saa sitten kommentoida, jos haluaa jakaa omat valikoimistapansa minun ja internetin kanssa.

Matthew Gavin Frank: The Mad Feast

Meillä riviblogissa tykätään ruuasta. Niinpä lainasin joskus ammoisina aikoina Kaisa-kirjastosta Matthew Gavin Frankin teoksen The Mad Feast (2015). Siitä lähtien eli suunnilleen viime keväästä olen säilönyt kirjaa pöydälläni.

The Mad Feastin alaotsikkona on An Ecstatic Tour through America`s Food. Se on siis kirjallis-kulinaarinen road trip Jenkkeihin. Kirja on jaettu osiin maantieteellisen sijainnin perusteella: South, New England, Pacific West, ja niin edelleen. Näiden alla taas on osavaltioille omistettuja lukuja, mm. "Mississippi: Elegy for Arlo and Mississippi Mud Pie" ja "Colorado: At Altitude with the Denver Omelet". Jokainen luku koostuu kaunokirjallisesta tekstistä ja ruokaohjeesta, joka selviää jo luvun nimestä. Tekstissä kertoja pakinoi jotakin valittuun ruokaan liittyvää. Teksti on monikossa, kuvailevaa ja polveilevaa:

We bite with these mouths made stupid with spice, and our superior labial frenula - those sexy cords connecting the insides of our upper lips to our gums - shudder with the spice as is plucked, as if, in tearing the meat from the rib, our mouths - if not our hunger - are building some horrible new instrument: agitating the howl from the xylophone with a bow made of catgut, the mmmmmmmm from the dead pig with the dumbstruck tiles of our teeth. (385)

Kirjan ohjeet ovat kiinnostavia. Yhdysvaltain ruokakulttuuri on tietysti laaja ja suureksi osaksi Suomessa tuntematon. Aina välillä jotkin jenkkiruuat nousee täälläkin hiteiksi, kuten muutaman vuoden takainen leivontablogisuosikki whoopie pie, jolle on The Mad Feastissa omistettu Mainen luku. Monet ohjeista ovat kuitenkin sillä lailla amerikkalaisia, että niiden toteuttaminen on Suomessa vaikeaa: yhdessä ohjeessa käytetään tietyn merkin valmiskastiketta (226) (hyvin jenkkiä!) ja toisessa oregonilaista marionberryä, joka on sukua karhunvatukalle (257). Itse en ole ohjeita kovasti keräilevä taikka noudattava henkilö, mutta Mississippi Mud Pien ottaisin ylös, jos se ei olisi kaksi sivua pitkä. Sitä paitsi löytyy niitä internetistäkin, kai.

Mä tavallaan pidän kauhean paljon tällaisista ruokaa ja kulttuuria sekoittavista kirjoista. Käytännössä pidän kovin harvoista. The Mad Feastin kaunokirjallisesta annista en pitänyt, mutta ohjeet olivat kiinnostavia. Yritin kyllä lukea kirjaa usein ja luinkin, en tosin kokonaan. Kyllästyin joka kerta suurelliseen ja mässäilevään ja pitkälauseiseen kerrontaan. Bloggasin tästä kuitenkin, koska kirjan idea on mielestäni kiinnostava. Ehkä joku muu jaksaa lukeakin sen.



Matthew Gavin Frank: The Mad Feast
Liveright 2015


P.S. Jos jenkkiruoka kiinnostaa, niin kannattaa tsekata TasteSpotting. Tarjolla myös paljon muuta.

Kirjojen ostamisesta

Olin keskiviikkona Metsätalolla kuuntelemassa luentoa ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä tai oikeastaan keskustelua klassikkokäännöksistä. Keskustelu oli luentosarjan avaus ja siten varsin yleisluontoinen, mutta lupaili hyvää. Touko Siltala taisi nostaa esiin nykyisen ikuisuusaiheen eli sen, että kirjoja ostetaan liian vähän. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi klassikkokäännösten kustantamiseen ja siihen, että hommaan tarvitaan tukea ulkopuolelta. Kustantamot eivät siis pysty kantamaan riskiä kulttuuriteosta. Ymmärrän huolen ja ongelman. On paskamaista, että hyviä kirjoja ei ole varaa kääntää, koska niistä ei välttämättä tule takaisin paljon mitään. Se on paskamaista myös kääntäjille, joiden palkkiot saattavat koostua vaikka pelkästään apurahoista ja siis tietysti kaikkein typerintä se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta. Käännösten laatu laskee, jos niitä edes tulee.

Kuitenkaan en ymmärrä kuluttajan syyllistämistä kirjojen ostamattomuudesta. On surullista, että tällainen ongelma on, mutta ratkaisu siihen ei ole vaatimus fyysisten painosten ostamisesta joka kotiin. Niin ei tule tapahtumaan. Eivät suomalaiset yhtäkkiä lakkaa katsomasta Netflixiä ja käy ostamassa Sotaa ja rauhaa kovakantisena Akateemisesta, vaikka se olisikin kustantamoiden mielestä kivaa. Aika on ajanut vanhojen kunnon kirjamarkkinoiden ohi. Akateeminenkin on nykyään ihan surkea kauppa.

Ei mulla ole tähän ongelmaan ratkaisua. Ei sähkökirjat kiinnosta mua. Mä lainaan kaiken paperisena kirjastosta. Ajattelenkin, että pitäisi kehittää jokin aivan uusi systeemi joka muistuttaisi sitten vaikka kirjastoa. Suomessa on kuitenkin hankala keksiä kirjojen Spotifyta, kun meillä on jo hieno kirjastojärjestelmä, Onneksi sentään lainauskorvauksia nostettiin hiljattain.

Vaatimus kirjojen ostamisesta on silti mennyttä aikaa. Ajattelin hetken luennolla, että niin joo, jos ostaisin jonkin romaanin ja sitten voisin laittaa sen eteenpäin jollekin kaverille. Siinäpä se: kirjan lepuuttelu omassa hyllyssä tuntuu pöljältä. Poikkeuksina käyvät itselle erityisen merkitykselliset kirjat eli kaikki sellainen, jota kenties haluaa lukea myöhemminkin. Romaanit vain ovat usein valitettavan kertakäyttöisiä.

Pidän kirjoista paljon myös esineinä. Silti se esineisyys ei ole kirjan määräävä piirre, ja sen korostaminen latistaa kirjan tekstuaalisia ja sisällöllisiä puolia. Paperinen kirja on epäekologinen ja usein kertakäyttöinen. Se on valitettavaa, koska en mä halua, että ihmiset lakkaavat ostamasta kirjoja. Halustani huolimatta niin on jo käynyt. Perinteiset kirjamarkkinat näyttäytyvätkin samanlaisena mammuttina kuin fossiilisiin polttoaineisiin nojaava teollisuus: oishan se kivaa, mut niiden aika meni jo. Nyt alkais olla viimeiset hetket kehittää jotain uutta.



luentosarja ranskalaisen klassikkokirjallisuuden kääntämisestä
1.2 - 5.4.2017
Metsätalo, sali 2
Fabianinkatu 39, 00170 Helsinki