torstai 4. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O


Miki Liukkosen O (WSOY 2017) on paksu ja siinä on monta henkilöhahmoa. O:ssa seurataan esimerkiksi kilpauimarien, professorin ja liukumäkisuunnittelijan elämää viikon ajan. Oudot tapahtumat käynnistyvät, kun Helsingin yliopiston opiskelija hyppää katolta ja kuolee. Romaanin henkilöt ovat myös muilla tavoin kytkeytyneitä toisiinsa: aina joku on jonkun toisen faija tai opettaja tai treenikaveri tai tytär. Yhtä lailla jokaisella (ainaki melkein) hahmolla on oma hassu neuroosinsa, joka enemmän tai vähemmän määrää elämää. Usein määräävyys riippuu siitä, kuinka hyvin ylipäänsä menee eli jos menee huonosti niin neuroottisuus lisääntyy ja sitten meinaa taas mennä huonommin ja niin edelleen.

Mä olen tietysti lukenut muun muassa Hesarin ja Aamulehden arviot O:sta. Mä olen myös lukenut osittain Liukkosen esikoisromaanin Lapset auringon alla (WSOY 2013), joten mulla oli valmiiksi jonkinlainen mielikuva romaanikirjailija-Liukkosesta. Se kuva ei ihan hirveästi muuttunut uuden kirjan myötä. Musta tuntui usein O:ta lukiessa ja ajatellessa, että minä ja Hesarin Juhani Karila ollaan luettu ihan eri kirjaa.

Mun mielestä kirjan muoto erillisistä pätkistä koostuvana teoksena oli mukava. Homma pysyi hyvin kasassa 858:sta sivustaan huolimatta. En tiedä, oliko sitä erityisen mukava lukea, mutta nopeasti mä sen kuitenkin suoritin.

Sitten ne loput. O:n dialogi on usein jäykkää:
"Jotain Meilahden pyörtyilyepidemiasta, taikauskon kasvusta... Tiedätkö sinä siitä mitään?"
"Olen nähnyt hoitajilla joitain talismaaneja, mutten ole ehtinyt edes ihmetellä asiaa."
"Ei sitä kaikkea ehdi."
"Ja sitten sattui niinkin hullusti että Antonin äiti pieksi yhden lääkärin."
"Mitä ihmettä." (628.)
Teemat, esimerkiksi meidän aikamme tässä ja nyt ja sen informaation paljous, tulevat ilmi paljolti dialogissa. Lukijana minusta tuntuu, että mua pidetään vähän typeränä, varsinkin kun ajatuksina ne eivät ole kovin vallankumouksellisia. Ennemminkin tuntuu, ettei niitä tarvitse ajatella ollenkaan, kunhan toistelee:
"Internet ahmaisee meidät huomaamatta."
"Niin minäkin luulen. Tai ehkei vain internet, vaan koko tämä, no miksi sitä sanotaan... digitalisaatio."
"Ajattele nyt, jos verrataan menneeseen aikaan, niin nykyään mikäli tarvitsee tietoa jostain eksoottisesta maasta esimerkiksi, ei tarvitse kuin mennä nettiin ja kirjoittaa 'Bengali'..."
"Tai 'Kuala Lumpur'." (776.) 
Tyypillisesti teoksen henkilöt puhuvat kirjakieltä, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi mustalaiset ja Meilahden hoitajat puhuvat murretta. Kirjassa keskiluokkainen valkoinen mies on kunkku ja muut merkitään kielellä vähän vaillinaisiksi. Romanit ovat hahmoina humoristisia lukuunottamatta poika Valteria. Samalla tavalla useat naishahmot ovat kikattelevia ja yksinkertaisia. Tähänkin on muutama poikkeus. Kirjallisena keinona se tuntuu aikansa eläneeltä, erityisesti, kun kyse ei ole yksittäistapauksista.

Kirjassa on muhevasti kirjoitusvirheitä ja siinä toistetaan asioita (isoja asioita! eikä se vaikuta tarkoitukselliselta). Oikeastaanhan tämä ei liity taiteelliseen tasoon vaan siihen, että se on huolimattomasti toimitettu. Kuitenkin se tuottaa fiiliksen laiskasta duunista. Mun mielestä O:sta tulee muutenkin sellainen fiilis, että se ois kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi. Samaan sarjaan kuuluu myös se, että jos on ollenkaan seurannut kritiikkejä tai lukenut takaliepeen, niin tietää, että romaniperhe on siirtynyt ajassa eteenpäin. Kirjassa se tulee ilmi vasta perheen tarinan lopulla. Sen salaaminen muuallakin kuin romaanissa olisi luonut teokseen kaivattua jännitettä.

Muhun kirjan huumori ei iskenyt, mikä vaikuttaa varsin paljon arviooni siitä. Tämä nyt erityisesti riippuu tosi paljon lukijasta. Ehkä mä oon tylsä, mut mun mielestä Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori (jolle on annettu öö olemassa olevan lehtorin tms. nimi), joka pimputtelee munakoisoja aamuisin, tuntuu enemmän erikoisuuden tavoittelulta kuin hauskalta. Varsinkin kun kirja vilisee samanlaisia tyyppejä. O:n metaforaksi sopisikin kirjassa esiintyvä "purimräikkä": otetaan jokin hassu asia eli tässä tapauksessa räikkä, joita käytetään purim-juhlassa. Räikkä-sana outoutetaan liittämällä siihen "purim". "Purimräikkää" ei kuitenkaan ole suomen kielessä vaan se on käännös englannista. Suomeksi se on räikkä. Samalla, kun purimräikkä sanana selittää itse itsensä (= purimina käytettävä räikkä), se on myös tyhjä, koska sellaista ei ole. Lisäksi sen kirjoitusasu muuttuu jossain kohtaa purim-räikäksi, mikä taitaakin olla oikeakielisempi.

Kuten tästä bloggauksesta voinee päätellä, en olisi luultavasti lukenut O:ta loppuun, jos en olisi kiinnostunut hehkuttavien arvioiden ja oman lukukokemukseni välisestä ristiriidasta.



Miki Liukkonen: O
WSOY 2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti