maanantai 26. marraskuuta 2018

Pitääkö kustantamolle olla kiltti?


Kirjallisuus- ja kirjailijuusmaailmaa seuraavana katsoin Ylen Helsingin Kirjamessuilta taltioiman Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun. Se oli aika lailla samanlainen mitä tuollaiset on aina: kirjailijaksi pyrkivän täytyy lukea ja kirjoittaa ja olla monipuolinen ja niin edespäin.

Yks juttu jäi kuitenkin nyppimään. Tuo mies kuvassa oikealla, jonka nimeä en muista enkä jaksa etsiä, esitti että kirjoittajan täytyisi lähettää tieto allekirjoitetusta kustannussopimuksesta niille kustantamoille, jotka eivät ole vielä reagoineet kässäriin. Olen törmännyt tähän ajatukseen aiemminkin tuolla internetissä.

Kustantamon edustaja sanoi asian jonkin verran tuohtuneena. Että kun kustannustoimittajien työaikaa menee sitten siihen, että joku jonka pitäisi olla ikikiitollinen, onkin silleen, että kuulepas allekirjoitin jo sopimuksen kaksi kuukautta sitten! Eivät ne kirjoittajat ymmärrä, että mitä paremmin ne käyttäytyy, niin sitä nopeammin toimitaan! Työaika!

Mun mielestä ajatus on kummallinen. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kustantamoissa riittää kiirettä ja rahaa ei tuu ja kässärit kiukuttaa. Jokin siinä silti mättää, että sen yhden prosentin, joka sopimuksen saa pitäisi alkaa informoimaan kustantamoita siitä. Haluaisiko ne oikeasti lukea sellaisia viestejä? Useat kustantamot ei kuitenkaan olisi halunnut sitä teosta julkaista. Siinä on myös jotakin nöyryyttävää.

Oletteko nimittäin ikinä tarjonneet mitään kustannettavaksi? Minä olen. Kustantamot eivät ole vastuussa kirjoittajan tunteista, se on selvä. Siitä huolimatta, ihmisestä riippuen tietysti, prosessi saattaa olla herkkä, raastava ja normaalia elämää häiritsevä. Kustantamot eivät usein ole kovin hanakoita lukemaan kässäreitä (kiire!) tai vastaamaan kyselyihin niistä (kiire! suosittelen kysymään vaikka se varmasti on ärsyttävää). Jos sitten kirjoittaja on odottanut vaikkapa ilmoitetut kuusi kuukautta päätöstä ja kysyy kustantamosta että mitäs sille kässärille kuuluu eikä kukaan koskaan vastaa, niin herää kysymys: jos nyt joku suostuisi toimittamaan kirjani, pitäiskö mun ilmoittaa tälle kustantamolle siitä?

"Sori tää meni nyt muualle paitsi teitä ei kyllä muutenkaan kiinnostanu." Täytyykö kirjoittajan olla kiltti kustantamolle, jos kustantamon ei tarvii olla kirjoittajalle? Toivon, että ei. Tilanne muistuttaa sitä, että työnantaja vaatii kaikenlaista ilman mitään velvollisuuksia. "Ois niin kiva, että kaikki hyödyttäis mua." No niin mustakin ois! Tosin oon kiinnostunut myös oikeudenmukaisuudesta.

En ymmärrä, miksi kenenkään pitäis lähettää viesti siitä, että kässäri on mennyt muualle. Ihan alamaisuuttaan?

Mä ryhdyn nyt hommiin - toimitan yhtä teosta.

sunnuntai 12. elokuuta 2018

PIKAKKASUOSITUS! Roope Eronen: Koiran kakkaa



Mä en lue sarjakuvia. Mikään periaatteellinen kysymys se ei mulle oo (paitsi Aku Ankka on tyhmä enkä muista oppineeni sieltä mitään), ei vaan tuu luettua. Joskus teininä luin. Haaveilin pitkään sarjakuvien tekemisestä mut en tehnyt niitä. Haaveilin kans Oriveden opiston sarjislinjasta. En hakenut, kun ajattelin että hävettäis ihan pirusti. Onneks ei niin paljon hävetä kirjotella kaikenlaista hölmöä.

Katsoin Areenasta Suomalaisia sarjakuvataiteilijoita -sarjaa. Suurimman vaikutuksen teki pätkä Roope Erosesta ja sarjis Koiran kakkaa (Huuda huuda 2011). Arvoisa puolisoni lainasi mulle Koiran kakkaan kirjastosta, koska ehkä arvasi etten itse siihen asti yltäisi kuitenkaan. Tarina alkaa, kun eräs koira näkee lehdessä ilmoituksen "Etsitään kakkaajaa korkeatasoiseen sarjakuvaan." ja innostuu niin että purskauttaa kahvit lehdelle. Seuraa kakkaa ja kakkavitsejä ja ufosieppausmusiikkia ja metasarjakuvaa. Jostain syystä yleisö ei niin sarjiksesta ilahdu.

Digailin tosi paljon sekä tyhmästä kakkausaiheesta että pötkelömäisistä koirista ja staattisesta ja hassunvärisestä piirrosjäljestä. Sarjis on paikoittain ällö. Paljon nauratti. Hyvät jäykät tekstit, noi koirat ei oo kaikkein sujuvimpia supliikkihaukkuja. Lisäksi esittelin tän mun siskolle kun oltiin kalliolla juomassa viiniä ja se luki koko sarjiksen ja suosittelee sitä kaikille!



Roope Eronen: Koiran kakkaa
Huuda huuda 2011

maanantai 18. kesäkuuta 2018

PIKASUOSITUS! Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Keksin tällaisen PIKASUOSITUS!-julkaisun tai sarjan vai miksi näitä pitäiskään sanoa. Siksi vain, että olen laiska, ja koska musta on aika tylsää kirjoittaa vain jotain hehkutuksia tai lukea niitä, joten hehkutan ihan lyhyesti.

Olkaa hyvä: Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Pirun jees! Puhuja puhuu ja kissa ja tuuli puuhailee mitä lie ja kaikkee.

Meen tosi vaikeeks kun multa kysytään, että no mikä sitten on hyvää. Viime aikoina oon vastannut, että Tuuli ja kissa on kyllä tosi hyvä kokoelma. Yritän selvitä siitä kysymyksestä aina noin, mainitsemalla jonkin äskettäin lukemani teoksen.

Mä tykkään siitä, kun Tuuli ja kissassa on paljon hmm kissaa ja mehiläisiä. Pidän sadunomaisesta sattumanvaraisuudesta ja tietynlaisesta sarjakuvamaisuudesta. Runot on niinku sarjakuvan ruutuja. Sitten sanon vielä, että tosi hyvin kirjoitettu. Tosi hienosti kulkevaa kieltä.






Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.
Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.
Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen
joten syy on tavallaan minun.
(36)



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Poesia 2018

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Chick litistä, naisista ja kritiikistä


Olen miettinyt päivänä muutamana naisten viihdekirjallisuutta. Olen käyttänyt siitä lähinnä nimitystä chick lit, koska se on kätevää ja koska"naisten viihdekirjallisuus" on käsitteenä liian laaja. Chick lit -käsitekin varmasti on väkivaltainen ja yksinkertaistava, eikä kerro melkein mitään mistään, paitsi omista kuvitelmistani ja ennakkoluuloistani.

Chick litillä viittaan siis kirjallisuuteen, joka kuvaa tyypillisesti kirjoitusajankohtansa populaareja ja yhteiskunnallisia ilmiöitä päähenkilönaisen näkökulmasta. Arki ja aikalaisuus ovat tärkeitä: ruoka, baarit, kommunikaatioteknologia ja erilaiset ja eri asioihin liittyvät trendit. Usein käsitellään ihmissuhteita, työelämää ja elämänvalintoja. Kuluttaminen on tärkeää.

Sitten mietin sitä, että koska tosi moni kolmekymppinen nainen elää sellaista elämää, jossa kelaa duuniaan, vaatteitaan, smoothie bowleja ja Tinderiä, ni: jos siitä kirjoittaa ilman chick litiä niin tuleeko siitä kumminkin chick litiä? Onko jonkinlainen "naisaikalaisuus" sellaista, josta tulee aina chick litiä?

Saara Turusen Sivuhenkilö (Tammi 2018) ei ole chick litiä. Se on itsestään selvästi romaani ilman etuliitteitä. (Paitsi nais-! Jonkun mielestä se on aina nais-.) Myöskään Laura Gustafssonin Pohja (Into 2017) ei ole chick litiä. Toisaalta molemmat ovat kulturelleja ja jotenkin omaelämäkerrallisia. Ehkä chick litissä arkielämä vyöryy päälle? Tai arjen kuluttamisen eri muodot?

En minä tiedä. Olen varmaan yksinkertaistanut tai mukiloinut koko käsitteen jo ihan typeräksi. Halusin vain sanoa, että lukekaa päivän Hesarista kritiikit Mika Rätön romaanista Se jokin - kuule härkäpapusi rapisevan (Teos 2018) sekä Laura Honkasalon romaanista Vie minut jonnekin (Otava 2018). Huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, miten Rättöä kohotettiin renessanssineroksi, jonka "teoksen keskeisiä teemoja ovat sosiaalinen eriarvoisuus, demokratian rappio, oikeiston nousu ja ilmastonmuutos". Honkasalo taas "luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin".

torstai 29. maaliskuuta 2018

rivi ja runo


Kolme mun runoa löytyy uusimmasta Tuli&Savusta eli Eläin-numerosta. Se on vähän jännittävää, kun olenhan mä nyt kirjottanut tässä jo niitä aika pitkään eli useita vuosia, mut ei niitä ole kuin muutamassa pienessä julkaisussa julkaistu. Niistäkin on jo aikaa. Oon nössö kirjoittaja.

Tällä viikolla koin toisenkin merkittävän hetken, tai kaksi, kirjoittajan urallani. Ensinnäkin lähetin ensimmäistä kertaa runokokoelmani käsikirjoituksen kustantamoihin. Toiseksi sain elämäni ensimmäisen hylkäyskirjeen: ilmeisistä ansioista huolimatta. Hylkäyksen jälkeen tuntui heti jotenkin vanhemmalta ja viisaammalta, ja tietysti hieman hauraammalta.



Tuli&Savu
1/2018 nro 92 Eläin

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

Tubettaja Mansikkka eli Maiju Voutilainen on julkaissut runokokoelman Otavalta. Kokoelman nimi on Itke minulle taivas. Sen on kuvittanut Hilla Semeri. Törmäsin siihen jossakin blogissa ja sitten SKS:n kirjaston maailman parhaassa uutuushyllyssä. Kokoelma ei kiinnostanut mua niinkään kirjallisten ansioidensa tähden, vaan muista syistä, joita yritän valottaa tässä postauksessa.

Takakannen mukaan Itke minulle taivaassa "kirjoittaja päästää lukijan ihonsa alle" ja "sydänverellä kirjoitetuissa runoissa ja mietteissä on lohdutuksen voimaa". On kiinnostavaa, ettei kustantamo ole uskaltanut kutsua kirjaa runokokoelmaksi vaan runo- ja mietekokoelmaksi. Mitä hittoa se tarkoittaa? Yksinkertaisuuden vuoksi minä puhun kuitenkin runokokoelmasta.

Teoksen alussa on esipuhe, joka alkaa:

Rakas lukija
Ahdistus, yksinäisyys ja mielen ristiriitaisuus ovat varmaan tuttuja harmillisen monelle, myös minulle. (5)

ja loppuu:

Toivottavasti sinä saat tästä kirjasta lämpöä ja voimaa. (6)

Seuraava teksti on tsemppaava "sinulle, kuka tahansa/minulle, keneltä tahansa". Se on lohduttava lista, joka antaa luvan itkeä ja vakuuttaa, kuinka "kehosi on sinun ja se on kaunis huolimatta muhkuroista ja lommoista" ja että, "osaat enemmän kuin uskotkaan. (7)" Tämän jälkeen, sivulta 9, lähtee liikkeelle varsinainen runo-osasto. Osastojakoa kokoelmassa ei muuten ole.

Kiinnostavin runo on kirjan loppupuolella:

rakkaus on kuin sota,
se jättää jälkeensä vain ruumiita.
mutta minä antaudun.
antaudun sinulle ja toivon,
että hoidat hommasi siististi ja hiljaa. (49)

Loppu on sen verran hämmentävä, groteskikin, että mun on pakko pitää siitä. Yleisesti kuitenkin tekstejä vaivaavat itsestäänselvyydet: "tahtoisin maata ja maatua/sulautua osaksi universumia/ilman huolia ja ahdistusta maailmasta/kaipaan syleilyn turvaa/kosketusta" (37). Suurin osa ihmisistä tunnistanee tällaiset tunteet, ja se tekee runoista varmaan monille ymmärrettäviä ja koskettavia.

Mutta ei kai runokokoelma ole terapiaväline? Ehdottaisin, että lukijan elämänhalun palauttamiseen tähtäävät kokoelmat pantaisiin self-helpin, eikä runouden, alle. Silloin niitä voitaisiin arvioidakin jonkinlaisen lohdullisuuden ja empaattisuuden kautta, eikä tällä tavalla ikävästi tekstuaalisina olioina.

Otava on tehnyt typerästi julkaistessaan Voutilaisen kokoelman, sillä kokoelma ei ole valmis. On epäreilua, että kirja hohkaa kustantamon myyntitavoitteita; Mansikkkalla on 168000 tilaajaa Youtubessa. Tästä teoksesta tulee sellainen olo, että kirjoittajaa on kusetettu, eikä hänelle ole annettu mahdollisuutta tehdä hyvää kokoelmaa (tai vaadittu sitä!). Itke minulle taivas ei ole ihan mahdoton, mutta sen ei myöskään olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä. Voutilaisen olisi pitänyt antaa kirjoittaa vaikka neljä vuotta lisää ja katsoa sitten. Sanon näin sekä lukijaa että kirjoittajaa ajatellen. Lukijalle tietysti parempi teksti on parempaa. Niin on kirjoittajallekin. Sen lisäksi ajattelen, että taiteilijaksi kasvamisessa on paljon samaa kuin aikuiseksi kasvamisessa: on hyvä, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa ja joutuu välillä huhkimaan ja usein on tylsää. Niin syntyy kiinnostavampia ja mukavampia ihmisiä.

Itke minulle taivas tuo monilta osin mieleen räppäri Paperi T:n Post-alfan (Kosmos 2016) ja Instagram-runoilija Rupi Kaurin maitoa ja hunajaa-kokoelman (Sammakko 2017). Kaurin ja Voutilaisen teokset ovat nuoren naisen helppolukuista käyttörunoutta. Molemmissa on myös kuvitus. Post-alfa ja Itke minulle taivas ovat kansiltaan hyvin samanlaiset. Kaikki kolme tuntuvat enemmän rahantekovälineiltä kuin runoudelta. Post-alfa ja Itke minulle taivas sentään tuovat tunteen, että jotakin näistä voisi saada aikaan, kunhan vain kirjottajilla riittäisi hermoja. Rupi Kaurin kirja tuntuu vain insta-ajalle sopivasti hyvännäköiseltä ja sisällöltään typerältä. Teokset ovat muuten kaikkien kolmen esikoiset.

Monissa lukemissani bloggauksissa Itke minulle taivaasta (ja samoin maitoa ja hunajaasta) huomautettiin, että siitä olisi tykätty joskus teininä, tai että kirja sopii nuorille. Tämä mietityttää minua. En nimittäin haluaisi ajatella, että nuoruus vaatii laiskaa ajattelua ja tekstiä. Kai nuorisokin osaa tunnistaa omaperäisen ja kiinnostavan ajatuksen! Vaikka sitten angstista, epävarmuudesta ja omasta naamasta.



Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017

torstai 8. helmikuuta 2018

Ossi Nyman: Röyhkeys


Ossi "ideologinen työtön" Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) on jaettu kolmeen osaan, kuten te kaikki kenties jo tiedätte. Osat ovat Turku (jossa fanitetaan Bruce Springsteeniä), Tampere (jossa ollaan työkkärin kurssilla) ja Helsinki (jossa opetellaan taiteilijaelämää Kriittisessä Korkeakoulussa). Niinpä romaani on oikeastaan markkinatalouden ihanteiden mukainen kehityskertomus: työttömästä kurssin kautta töihin. Vaikka taiteilijuus ei ehkä olekaan talouskasvun kannalta ihanteellinen lopputulos, lienee se parempi kuin pelkkä Brucen fanitus työttömyystuella. Kai kapitalismikin taidetta tarvitsee? Sitähän voi vaikka käyttää terapiamuotona.

Kirja on mukavan lyhyt, ja kieleltään sekä rakenteeltaan selkeä. Rakenne on sillä tavalla selkeä, että kuvittelen sen hahmottamisen olleen helppoa kirjoittajalle. Lukijalle se ei välttämättä ole sen helpompi kuin jos kertomus olisi ollut yhtenäisempi. Kieli on miellyttävää ja jonkin verran naiivia. Välillä sen lapsellisuus tuntui liian yltiöpäiseltä, toisaalta se sitten loi kertojasta miellyttävän ja sympaattisen hahmon:

Käsiä pestessä tuli iloinen mieli ja tuntui, että kaikki menisi kyllä hyvin. Katselin alas torille tummennetuista ikkunoista ja päätin mennä kahville sinne, enkä Sokoksen kahvilaan, jossa olin istunut eilen. (19) 

Mä heti hellyn, kun ajattelen sitä miestä ja sen "iloista mieltä". Oli kiinnostavaa seurailla kertojan suurta Bruce-fanitusta ja liikutuksen kyyneleitä, sillä fanitus on itselleni varsin vierasta. Tosin Springsteenin työnteon ihannointi ja kertojan työnvälttely tuntuivat vähän liian teennäiseltä parilta. Ne solahtivat teoksen teemoihin kovin nätisti.

Tampere-osassa ollaan kurssilla. En ole koskaan ollut työkkärin kurssilla, mutta voin kuvitella, että se tuntuu suunnilleen siltä kuin Röyhkeydessä.

Me muodostimme kai sellaisen ryhmän, johon kukaan meistä ei halunnut kuulua, ja yritimme kai siksi olla vähän niin kuin itseksemme. (85)

Se on jonkinlainen vähän nolo ja vastahakoinen fiilis. Mietin paljon esilläoloa, kun luin tätä osaa. En tarkoita esiintymistä vaan paljastumista, juuri sitä, että jostain syystä tulee julki, että on osa jotakin epämääräistä ja epävarmaa. Ryhmälle työttömiä esitellään erilaisia ammatinvalintamahdollisuuksia ja esittelijät ja opiskelijat tarkkailevat heitä koko ajan ja määrittelevät heitä työttömyyden kautta.

Viimeinen osa eli Helsinki oli minulle aiheensa puolesta kiinnostavin. Olen välillä ajatellut Kriittiseen hakemista, mutta pääongelmana on, että se maksaa 1180 euroa per vuosi ja sivuongelmana se, että pitäis melkein ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi, että ois aikaa ottaa siitä kaikki irti. (Jäi muuten epäselväksi millä kertoja koulunsa maksoi.) Höpinät sikseen! Kolmannessa osassa kerrotaan asioista näin:

Paasonen istui pöydän takana kauimmaisessa huoneessa. Tervehdin häntä ja hän alkoi välittömästi puhua minun tekstistäni. Minä riisuin takin ja otin hörpyn vesipullosta ja istuin sitten vastapäätä häntä. Olin lukenut hänen romaaninsa Pienet kalat syövät suuria kaloja, jossa oli kauniit kannet ja paksut sivut, ja romaani oli tuntunut kädessä hyvältä ja painavalta ja minulle oli tullut sellainen olo että pidin kädessäni arvokasta esinettä. (145)

ja

Kiiskinen tuli takaisin luokkaan Paasosen kanssa ja he alkoivat yhdessä painella kosketusnäyttöä. He olivat molemmat epäkäytännöllisen oloisia miehiä. (136) 

Edellisissä lainauksissa hauskaa ja virkistävää ja outoa on se, että niissä oikeat henkilöt esiintyvät kirjan hahmoina, eivätkä ne henkilöt ole sellaisia kuin Jörn Donner tai edes Mikko Rimminen, vaan Jyrki Kiiskinen ja Markku Paasonen. Erityisesti Paasonen on todellisuudessamme hyvin vähän julkkis ja siten hyvin vähän fiktiivinen, mutta Röyhkeys fiktioi hänet ja muuttaa henkilöhahmoksi. Se on  herkullista ja epäkorrektia.

Kirjan kertojan ajatukset työstä ja sen tyhjänpäiväisyydestä ovat sen verran kiinnostavia, että Röyhkeyden julkaiseminen tuntuu yhteiskunnallisestikin hyvältä teolta. Olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan erästä asiaa keskusteluissa Röyhkeydestä. Näin se menee: Jos ihminen suunnittelee uraa vaikkapa kirjailijana, niin miten se kaikki kirjailijaksi valmentautuminen hoidetaan? Toisin sanoen tiedän ihmisiä, jotka tekevät taidetta työttömyystuella, kun muualtakaan siihen ei saa rahaa, erityisesti jos näyttöjä ei ole. Näinhän Röyhkeydessäkin tehdään. En osaa muotoilla tästä järkevää kysymystä, enkä myöskään yritä paheksua. Ehkä taiteilijuus usein vaatii sluibausta kun yhteiskunta ei halua eikä osaa tukea sitä tarpeeksi? Tuli vain mieleen.



Ossi Nyman: Röyhkeys
Teos 2017

torstai 11. tammikuuta 2018

Luin romaaneja joululomalla


Vietin joitain päiviä hyvin rentouttavaa joululomaa. Se on nykyään aika harvinaista, kun muka pitäisi koko ajan tehdä jotakin. Se taas on typerää, koska en yleensä tee kuitenkaan mitään. Loman aloitukseksi luin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Valitsin sen, kun se sattui olemaan palautettujen hyllyssä. Sitten ehkä viikkoa myöhemmin lainasin bestseller-hyllystä Elena Ferranten Napoli-sarjan ykkösosan eli Loistava ystäväni: Lapsuus ja nuoruus (WSOY 2004). Mukavaa tämä itsensä viihdyttäminen pitkillä tarinoilla. Tästä innostuneena luin vielä Sarah Watersin romaanin Parempaa väkeä (Tammi 2015). Eilen lainasin Ferranten Uuden nimen tarina: Nuoruus -romaanin (WSOY 2017), joka on Napoli-sarjan toinen osa. Pääsyy tokan osan lukemiselle on ekan osan muistelu. Jos muistaisin, millainen se oli, voisin kirjoittaa siitä jotain.

Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jonka joskus ajattelin lukevani, ja sitten ajattelin, että mitä turhia. Sillä on pöljä nimi, se on paksu ja siinä on tiedettä. Sen lisäksi sitä kritisoitiin siitä, että kieli oli kuin englannista käännettyä. Kieltämättä siinä oikein käsittelemällä käsiteltiin esimerkiksi vapaata Amerikkaa ja sääntö-Suomea, eläinkokeita, tieteentekemistä, yrittämistä, oikeaa ja väärää ja niiden häilyvyyttä ja elämän kaupallistumista. Mun mielestä oli tyydyttävää muistaa, että luonnontiede ja kaikki muu tiede on kiinnostavaa ja siistii, ja että eläinten hyväksikäyttö paha. Romaanin kieli ei häirinnyt mua, lähinnä se kutkutti. Käännösmäisyys ei nimittäin ollut pelkästään siinä kielessä vaan ihan kaikessa. Pyrkimys suureksi nykyaikaa selittäväksi teokseksi toi mieleen muun muassa Jonathan Franzenin Vapauden (Siltala 2011). He eivät tiedä mitä tekevät tietysti sijoittuu osittain Jenkkeihin, mutta ei se ollut vain se: kaikki ne tieteentekomiljööt, kampukset ja suuren suuret aiheet. Se oli erikoista ja jännittävää. Vähän kuin olisi lukenut amerikkalaista käännösromaania.

Watersin Parempaa väkeä oli ihan kiva. Teos toi hauskasti esiin viihteen ongelman, eli sen viihtymisen tarpeen. Kun romaani muuttui 1920-luvun Lontooseen sijoittuvasta kielletystä rakkaustarinasta oikeussalidraamaksi, kyllästyin. En mä sellaista halunnut lukea! Pussailkaa, ja käsi housuihin niinku olis jo!

Elena Ferranten Loistava ystäväni ei myöskään ole ollut lukulistallani. Olin mä sitä tietty miettinyt joskus, kun sitä niin kehuttiin. Syksyllä eräs ystäväni kysyi, olenko lukenut Napoli-sarjaa. No en, mutta kerroin auliisti, että luultavasti se on aika epämielenkiintoinen ja viihdyttävä. Tutkimattomat ovat suosion tiet. Mutta mä olen kiinnostunut suosiosta! Niinpä lainasin kirjan. Odotin, että se on viihdyttävä kasvukertomus. Oli kai se kasvukertomus, mutta täytyy myöntää, että olin todella hämmentynyt. Mun mielestä se oli tylsä, alku oli tosi kaavamainen (ihailen tätä mun kaverii tosi paljon ja kaikki tykkää siit enemmän ku musta) ja tuntui ettei se onnistu sanomaan mitään merkittävää. Samalla se lohdutti: muistin, että olen vihonviimeinen vastarannan kiiski. Yhdistin Loistavan ystävän kyllästyttävyyden Miki Liukkosen O:n (WSOY 2017) typeryyteen, ja rauhoituin. Ehkä vika ei tosiaan ole minussa, vaan kirjoissa.

Joka tapauksessa Loistava ystävä oli kiinnostava lukukokemus. Kliseisen alun jälkeen se parani. Päähenkilö Lenù pärjää koulussa ja opiskelee ja pussailee, vaikka sen kaveri onkin paljon parempi aina kaikessa. Ihan samastuttavaa mun mielestä. Napolin kuvaus on aika kiinnostavaa, myös köyhyys. En siltikään ymmärrä tätä villiä, kreisiä suosiota. Loistava ystäväni oli paljon tylsä. Olisin kaivannut nerokasta luokka-analyysiä tai edes vähän enemmän sen kiilan työntämistä luokkanousevan Lenùn ja sen lapsuudenympäristön väliin. Jotain oivaltavaa siitä, mikä tässä kirjassa on merkittävää. Romaanin tyylikin hämmentää mua: se on jotenkin ulkokohtainen, tunteeton ja tarkkaileva, ylipäänsä tylsä. Tällaistako halutaan lukea? Erikoista.

Olen Napoli-sarjan kakkososassa eli Uuden nimen tarinassa sivulla 153. Nyt on jo päästy asiaan, tai ainakin lähelle sitä. Nyt päähenkilö tiedostaa jo jonkin eron rikkaiden kaupunginosien asukkaiden ja köyhien kaupunginosien asukkaiden välillä, eikä se ero typisty vain rahaan:

Vaikka Lila ottaisi kassasta miljoonia liiroja, kolmekymmentä, vaikka viisikymmentä miljoonaa liiraa, hänkään ei onnistuisi siinä. Minä olin tajunnut sen: lopultakin oli jotakin, minkä tiesin paremmin kuin Lila, enkä ollut oppinut sitä noilla kaduilla vaan koulun ulkopuolella katsoessani tyttöä, joka oli tullut hakemaan Ninoa. Hän oli meidän yläpuolellamme, noin vain, haluamattaankin. Ja se oli sietämätöntä. (132)

Toinen kiinnostava asia Uuden nimen tarinassa on väkivalta. Kyllä sitä ekassakin osassa oli jonkin verran, mutta se oli aika merkityksetöntä. Päähenkilön bestiksen päästyä naimisiin alkaa nyrkki heilua, ja lukijakin saa osansa väkivallan logiikasta. Tässä sillä kasvatetaan tuhmaa vaimoa. Samalla tavalla kuin nykypuheessa lastenhakkaamista puolustettaessa, myös vaimonhakkaaminen on väkivallantekijälle ikävä velvollisuus, joka vain on suoritettava:

Sitten ääni muuttui lähes pelokkaaksi: nyt jouduin taas lyömään häntä, hänen ei olisi pitänyt mennä Solaroiden luo sen näköisenä. Mutta hänen sisällään on voima, jota en pysty lannistamaan. Paha voima, joka tekee tyhjäksi hyvät tavat, kaiken. Myrkky. Näethän sinä, että hän ei tule raskaaksi? Kuukaudet kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. (89)

Koska Napoli-sarjassa selvästi käsitellään suuria asioita niin toivoisin, että niihin paneuduttaisiin enemmän. Olisi kiinnostavaa, jos esimerkiksi yleinen ilmapiiri ihan selkeästi olisi perheväkivaltaa puolustava ja se jotenkin konkretisoituisi teoksissa. Samanlaista konkreettisuutta kaipaan myös luokkaerojen ja luokkanousun kuvaukseen. Pelkkä sen mainitseminen, että joidenkin mielestä on ihan oikein, että vaimoja vedetään turpaan, ei riitä. Miksi päähenkilö on tämän asian kanssa niin tuomitseva? Sen voi selittää koulutus. No, miksi Lilan mielestä hakkaaminen on väärin? Miksi se ei ole sen mielestä oikein?

Olen sitäkin suunnilleen yhdellä ajatuksella sivunnut, että onko kerronnan ankeus jonkinlainen viittaus Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaan (Otava). Napoli-sarjan moniosainen nimeämistekniikka kun lienee sellainen: vrt. Uuden nimen tarina: Nuoruus ja Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1: Rouva Swannin ympärillä. Nolosti on myönnettävä, että en ole varma, kuinka vahvasti tää yhteys näkyy alkuteoksissa. Mulla on sellainen fiilis, että tätä Proust-yhteyttä on kaiveltu kyllä, mutta en ole jaksanut itse selvittää sitä sen tarkemmin.

Olen lukenut Loistavasta ystävästäni joitain blogipostauksia. Toisissa on hullaannuttu ja toisissa ei. Ne, jotka kirjasta eivät ole pitäneet, ovat usein nostaneet esiin väkivallan ja Lenùn ja Lilan ystävyyden kummallisuuden. Kuten sanottua, pidän väkivallasta. Romaanissa kuvattava ystävyys taas ei ole kovin ystävällistä, itse asiassa se on ihan erilaista kuin odotin. Se on lähinnä kilpailutilanne jonkun läheisen kanssa. En mäkään sitä ehkä aina ystävyydeksi kutsuisi, mutta toisaalta miksi ei. Se on aika tunnistettavaa. Mua myös viehättää siinä ajatus siitä, että ihmisiä nyt satutaan siunaamaan joillain toisilla ihmisillä, on ne kivoja tai ei, ja sitten niitä siedetään, kun niitä on kerta siedetty jo vaikka kymmenen vuotta, vaikka ne ois aika tyhmiäkin. Lenùn ja Lilan ystävyys on ennemminkin vakavahenkinen liittouma kuin ihana, keveä hauskanpitosuhde.



Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
WSOY 2004, suom. Helinä Kangas
alkuteos L'amica geniale


Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
WSOY 2017, suom. Helinä Kangas
alkuteos Storia del nuovo cognome


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014


Sarah Waters: Parempaa väkeä
Tammi 2015, suom. Helene Bützow
alkuteos The Paying Guests

torstai 4. tammikuuta 2018

2017 / 2018


Tämä on vuoden 2017 viimeistelypostaus ja 2018 suunnittelupostaus.

Kertoisin, mitä kirjoja olen lukenut ja kuinka paljon, jos tietäisin sen. Aloin vuosi sitten tammikuussa listata kirjoja ylös, mutta huhtikuussa olin jo kyllästynyt hommaan. Aloitin uudestaan syksyllä, lopetin noin puolentoista kuukauden kuluttua.

Keväällä aloin kirjoittaa runokokoelmaa. Oon tietty kirjoittanut sitä kokoelmaa jo monta vuotta, tai niitä runoja. Nyt homma vain on ollut mukavan jäsentynyttä. Että jos jollain kustantamolla ois tarve kokoelmalle jossa on esineitä ja eläimiä niin pirauttakaapas meitsille.

Mitäs sitte?

Emmä tiedä, onko mulla jotakin kirjojen lukemiseen liittyviä suunnitelmia. Ajattelin taas alkaa kirjata niitä luettuja. Tuntuu myös, että haluisin lukea enemmän hyviä kirjoja, mutta en tiedä mitä ne on. Otan ehdotuksia vastaan.

Aion kirjoittaa mun kokoelman valmiiksi, ja joudun ehkä tyrkyttämään sitä eri paikkoihin, jos tän postauksen seurauksena puhelin ei ala piristä. Se jännittää.

Mulla ei selvästi ole mitään sanottavaa tästä mistään aiheesta! Haluaisin sanoa, että aloitan nyt jonkin lukemiseen liittyvän projektin ja täten käyn läpi tämän ja tämän kielialueen kirjallisuutta systemaattisesti kesäkuun alkuun asti. Mut en kuitenkaan tee niin. Pitäis varmaan lukea Veera Antsalon Sähkökatkoksen aikaan, kun sitä mulle on suositeltu.